Wintterin tarinataulut

Wintteri – juuret maassa, katse horisontissa

Jo yli neljän vuosisadan ajan Uudessakaupungissa on eletty arkailematta omannäköistä elämää – arvostettu vakaita perustuksia, maita ja merta, mutta otettu myös kehitys vastaan avoimesti. On viety kaupungin kulttuuria ja sivistystä ennakkoluulottomasti eteenpäin ja nähty tulevien sukupolvien mahdollisuudet.  

Kädentaitajia ja puuhakkaita visionäärejä kaupungissa on ollut aina. On valmistettu kousat, punottu verkot ja rakennettu purjelaivat, on nostettu ruoka kalaisilta lähivesiltä ja muhevamultaisilta pelloilta. Uudessakaupungissa ollaan ahkeroitu hengen pitimiksi, jalat maassa ja kädet taikinatiinussa, mutta katse aina horisontissa, ajatukset huomisessa. 

Kun kuningas Kustaa II Aadolf perusti kaupungin vuonna 1617, siitä tuli vakkasuomalaisen puuastiateollisuuden keskus. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kaupunkiin perustettiin jo oma lasitehdas, koko Suomen ensimmäinen. Tuskin on myöskään sattumaa, että juuri Uudessakaupungissa toimi 1850-luvulta eteenpäin Suomen toiseksi suurin kauppalaivasto tai että 1960-luvulla kaupunkiin perustettiin kaksi koko maan mittakaavassa merkittävää tehdasta: Rikkihappo Oy ja Saab-Valmetin autotehdas. Yhä toiminnassa olevat tehtaat tunnetaan nykyisin nimellä Yara ja Valmet Automotive. 

Uudessakaupungissa on aina uskallettu. 

Historian viitoittamalla tiellä myös jatketaan. Monitoimijatalo Wintterissä katse on rohkeasti tulevaisuudessa, sen tekijöissä ja mahdollisuuksissa, unohtamatta kaupungin vaiherikkaan historian vaikutuksia nykyhetkeen. Tiloihin mahtuu yhteiskunnan kerroksellisuus: tiede, taide ja viihde, erilaiset ihmiset, ajatukset ja keskustelut. 

Kerrosten teemat ja tilojen nimet kunnioittavat uusikaupunkilaisuuden peruspilareita: juurevuutta, ahkeruutta, edelläkävijyyttä ja kotiseutuylpeyttä maailman merillä. 

0 kerros: Juuret
1 kerros: Yhteiskunta 
2 kerros: Saaristo
3 kerros: Purjelaivat

0 kerros: Juuret

Kun kuningas Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin vuonna 1617, siitä tuli vakkasuomalaisen puuastiateollisuuden keskus. Puuastiateollisuuteen juontaa juurensa myös alueen nimi Vakka-Suomi – mainintoja vakkasuomalaisista – vackafinnar – löytyy Ruotsin kuninkaiden kirjeistä jo 1500-luvulta. 

Vakkasuomalaiset käsityöläiset hoksasivat, kuinka vakkojen valmistuksesta tulisi mahdollisimman kannattavaa: kun eri pitäjissä erikoistuttiin erilaisiin tuotteisiin ja kussakin talossa valmistettiin vakasta vain tietty vaihe, tuotantoketju oli tehokas ja toimiva. Ennen pitkää vakkasuomalaisesta puuastiateollisuudesta kehittyi koko Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen monipuolinen, laaja ja tuottoisa käsityöelinkeino. 

1 kerros: Yhteiskunta 

Uudessakaupungissa on totuttu käymään keskustelua, viety kaupungin kulttuuria ja sivistystä ennakkoluulottomasti eteenpäin ja nähty tulevien sukupolvien mahdollisuudet. Yhteisenä päämääränä on aina pysynyt kotikaupungin asioiden parantaminen – kaupungin kehittäminen ja asukkaiden hyvinvoinnin ja viihtyvyyden lisääminen. 

Kautta vuosisatojen kaupungissa on ollut edelläkävijöitä, jotka ovat sinnikkäästi uskoneet asiaansa ja paiskineet töitä menestyäkseen. Aina on löytynyt myös heitä, jotka ovat olleet valmiita hoitamaan kaupungin asioita. Ja onhan Uudestakaupungista noussut henkilöitä myös tärkeisiin valtakunnallisiin tehtäviin, kuten kansanedustajiksi ja valtion viranhaltijoiksi. 

2 kerros: Saaristo

Uudenkaupungin edustalla levittäytyy kappale kauneinta Suomea: maalauksellisen upea saarivyö. Vihannan lähisaariston jälkeen avautuu jylhä ulkosaaristo käppyrämäntyineen ja Selkämeren aaltojen silottamine rantakallioineen. 

Jo kaupungin perustamiskirjassa säädettiin kaupunkilaisten oikeudesta käyttää monia saaria. Saaret ovatkin aina olleet uusikaupunkilaisille tärkeitä – niissä on laidunnettu kesäisin lampaita ja lehmiä ja niistä on saatu puutavaraa, puhumattakaan saariston suuresta merkityksestä kaupunkilaisten vapaa-ajan ja virkistyksen kannalta. Lisäksi ne ovat palvelleet merkittävällä tavalla seudulle tärkeää kalastusta. 

3 kerros: Purjelaivat

Kuningas Kustaa II Aadolf valitsi Uudenkaupungin sijainnin viisaasti siten, että sille tuli suojaisa satama ja syvät laivaväylät. Merenkululla on ollutkin kaupungille kautta vuosisatojen suuri merkitys kehityksen, hyvinvoinnin ja työllisyyden myötä. Erityisen merkittäväksi merenkulku kasvoi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Parhaimmillaan Uudenkaupungin kauppalaivasto on ollut Suomen toiseksi suurin.

Sijainnin merkitys on ollut Uudellekaupungille suuri myös muilla tavoin. Ilman suoraa väylää maailman merille kaupungissa tuskin toimisi maailman pohjoisinta autotehdasta tai Suomen suurinta lannoitetehdasta. 

Kerros 0: Juuret

Vakka

Puusta tehty, kannellinen astia, jota käytettiin säilytykseen ja kuljetukseen. Vakat olivat tärkeä osa arjen käyttöesineistöä ja alueelle nimensä antanut käsityön taidonnäyte.

Pigmentti

Luonnosta saatava väriaine, jota käytettiin esimerkiksi maaleissa, tekstiileissä ja esineiden koristelussa. Pigmentit valmistettiin usein maasta, kasveista tai mineraaleista.

Pellava

Monipuolinen kasvi, jota viljeltiin erityisesti kuitunsa vuoksi. Pellavasta valmistettiin lankaa ja kangasta – sen käyttö kuvastaa omavaraisuutta ja kädentaitoja.

Kousa

Puuastiasta muotoiltu juoma-astia, vähän kuin pieni haarikka. Kousa oli tyypillinen juhla- ja käyttöesine, joka valmistettiin usein taidokkaasti veistämällä.

Kerros 1: Yhteiskunta

Manta Pikala 

– juhlapitojen iloluontoinen emäntä

Kalannin Palsassa Pikalan suurperheen esikoisena vuonna 1875 syntynyt Amanda “Manta” Pikala oli oman aikakautensa pitokokkien huippua Kalannissa. Hän työskenteli kotiapulaisena Kalannin pappilassa kahdenkin eri papin perheessä ja laittoi tottuneesti pöydän koreaksi aikalaisten kokoontuessa juhlimaan. Juhlien ja kinkereiden pitoemäntänä Manta kiersi vuosikymmenten ajan, ja hän toimi myös Vakka-Suomen suurten laulu- ja soittojuhlien pääemäntänä Kalannissa vuonna 1923. 

Sellaista ruokaa ei ollutkaan, mitä Pikalan Manta ei olisi osannut laittaa. Tai sellaisen kuvan Mantasta kertovista tarinoista ainakin saa. Hän leipoi ja kokkasi ulkomuistista ja näppituntumalla, osasi valita oikeat ainekset ja tiesi tarkalleen, mitä kukin pöperö kaipasi. Sortimentteja Mantan pitopöydässä oli runsaasti, erikoisuutena usein herkulliset kookosleivät. Manta luotti ainoastaan yhteen reseptikirjaan – siihen, joka hänellä oli korvien välissä. 

Palsan kylästä Manta ei lähtenyt koskaan, vaan asui koko ikänsä Pikalan talon vieressä sijainneessa torpassa. Pienen tupansa ovet Manta piti avoimena kylän nuorisolle ja oli aikalaisten kertomusten mukaan iloinen ja puhelias ihminen. Aivan kuten suurpitojen pidetyltä emännältä odottaa saattaakin. 

Augusta Olsson 

– uranainen ja valokuvauksen pioneeri

“Huolellinen työ – Hinnat halvat”, markkinoi valokuvaaja Augusta Olsson Uudenkaupungin Sanomissa lokakuussa 1898. Vasta 20-vuotias Augusta oli perustanut oman valokuvaamon Vakka-Suomenkadun ja Rantakadun kulmaan, vanhempiensa omistaman kotitalon ja kauppapuutarhan yhteyteen samaisena keväänä. 

Olssonin perheen kolmanneksi lapseksi vuonna 1878 syntynyttä Augustaa oli kiehtonut lapsesta saakka taide, etenkin valokuvaus. Ajan hengen mukaisesti hän keräsi oppinsa ammatissa toimivilta alan osaajilta – Augustan tiedetään olleen harjoittelussa uusikaupunkilaisen Ludvig Hellénin valokuvaamossa sekä ainakin kahden valokuvaajan opissa Turussa. Iltaisin hän osallistui tunneille Turun piirustuskoulussa. 

Työssään Augusta oli uuttera ja hyvin tuottelias. Hänen kuviinsa tallentuivat uusikaupunkilaiset tapahtumat, talot ja maisemat, rippilapset, hääparit ja vainajat. Augustan kameran edessä poseerasivat yhtä lailla niin aateliset kuin työväki, sekä punaiset että valkoiset. 

Pitkään Augustan liike oli Uudenkaupungin ainoa valokuvaamo. Hän tallensi Uuttakaupunkia ja uusikaupunkilaisia yli viidenkymmenen vuoden ajan – lasilevyille kuvattuja negatiiveja on säilynyt kymmeniä tuhansia. Paljolti juuri Augusta Olssonin ansiosta meillä on tänäkin päivänä mahdollisuus kurkistaa yli sadan vuoden takaiseen elämään Uudessakaupungissa. 

Augusta rakasti purjehdusta. Hän osallistui omalla purjeveneellään myös purjehduskisoihin, ja “Necken”-nimeä kantanut paatti keikkuikin monen 1900-luvun alun kilpailun tuloslistojen kärjessä. Puuhakas Augusta oli myös mukana kaikenlaisessa yhdistystoiminnassa. Hän osallistui aktiivisesti Uudenkaupungin Urheilijoiden huvitoimikunnan toimintaan, keräsi ja lahjoitti varoja järjestöille, harrasti käsitöitä ja oli mukana monenlaisissa huveissa. 

Agda Blom 

– purjehtiva veistonopettaja

Kauppiasperheen tytär Agda Blom teki paikallishistoriaa olemalla yksi ensimmäisistä naisista, jotka hyväksyttiin Uudenkaupungin purjehdusseuran jäseneksi. Agdan jäsenyys oli voimassa jo vuonna 1901, kun virallisesti naisia alettiin ottaa jäseniksi vasta pari vuotta myöhemmin. Agda kipparoi Loveley- ja Wampo -nimisiä purjeveneitään menestyksekkäästi myös kilpailuissa. 

Kädentaitajana tunnettu Agda opetti käsityötä Uudenkaupungin kansakouluissa, kunnes siirtyi apuopettajaksi Vera Hjeltin perustamaan Kasvatusopilliseen veistolaitokseen Helsinkiin vuonna 1889. Samasta oppilaitoksesta hän valmistui veistonopettajaksi ja perusti Bulevardinkadulle oman veistokoulunsa vain muutamaa vuotta myöhemmin. 

“Neiti Blom on tunnettu hyvin taitavaksi tällä alalla, jotenka koululta saattaa odottaa parhaimpia tuloksia”, raportoi Uusi Suometar -lehti uusikaupunkilaislähtöisen Agda Blomin veistokoulun toisen lukukauden kynnyksellä, tammikuussa 1893. 

Agda opetti koulussaan niin alle kouluikäisiä tenavia kuin aikuiseen ikään ehtineitä oppilaita. Erityisen tunnetuksi neiti Agda Blomin veistokoulu tuli siitä, että sen laadukkaasta opetuksesta pääsivät nauttimaan myös tytöt. Arvioiden mukaan Agdan opissa ehti hänen elämänsä aikana käydä jopa 12 000 oppilasta. 

Sanni Winter 

– sydämenasiana kasvatus ja sivistys

Neiti Alexandra “Sanni” Berglundilla oli nuorena uusikaupunkilaistyttönä kaksi suurta haavetta: hän toivoi hartaasti pääsevänsä opiskelemaan Jyväskylän seminaariin ja jonain päivänä myyjäksi kirjakauppaan. Kuin ihmeen kaupalla Sannin molemmat unelmat toteutuivat, lukuisista elämän vastoinkäymisistä huolimatta. 

Laivuriperheeseen 1859 syntynyt Sanni menetti molemmat vanhempansa jo nuorella iällä. Opintoja taloudellisesti tukemaan suostui kuitenkin isoveli Frans, ja Sanni pääsi toteuttamaan unelmaansa opettajuudesta nipin napin 18-vuotiaana, tultuaan hyväksytyksi opiskelijaksi Jyväskylän seminaariin. 

Valmistuttuaan 1881 Sanni palasi kotikaupunkiinsa ja ryhtyi kansakoulunopettajaksi. Uudessakaupungissa hän tapasi myös Porvoosta muuttaneen telegrafisti Herman Winterin, joka vei nuorikkonsa Sannin vihille muutamaa vuotta myöhemmin. 

Vuonna 1888 Sanni otti hoteisiinsa ystävättärensä Alma Nordmanin pitämän pienen kirjapuodin, joka jäi tyhjän päälle Alman kuoltua. Kun Sanni haki kirjakauppaoikeuksia nimiinsä, Suomen kustannusyhdistyksestä kuitenkin ilmoitettiin, että oikeuksia ei voitu antaa naimisissa olevalle naishenkilölle. Niinpä kirjakauppa kirjattiin virallisesti asessori Herman Winterin nimiin, vaikka käytännössä putiikinpito oli Sannin käsissä. 

Sanni ahkeroi kirjakaupalla ja jatkoi opettamista vielä usean vuoden ajan limittäin kauppiaaksi ryhtymisensä jälkeen. Sanni Winter osallistui ahkerasti yhdistystoimintaan ja monenlaisten kulttuuritilaisuuksien järjestämiseen – Uudenkaupungin rouvasväenyhdistyksessä Sanni toimi puheenjohtajana kahdenkymmenen vuoden ajan. Rakkaan kirjakauppansa toiminnassa Sanni Winter oli mukana kuolemaansa 1938 saakka. 

Wendela 

– suomalaisen kirjallisuuden uranuurtaja

Kun yksi Suomen ensimmäisistä romaaneista, Den Fallna, julkaistiin vuonna 1848, vain harva tiesi, kuka teoksen takana oli. Vasta myöhemmin paljastui, että Wendela-nimimerkillä julkaistu rakkausromaani oli uusikaupunkilaisen pappisperheen tyttären, 25-vuotiaan Wendla Johanna Cumeniuksen kirjoittama. 

Taitavasti kirjoitettu teos osoitti, että Wendela oli nuoresta iästään huolimatta sivistynyt, kielitaitoinen ja tarkasti ympäröivää maailmaa havainnoinut nainen. Langenneen Elisabetin tarina oli tulkittavissa aikanaan paikoin jopa uskaliaaksi, mutta kirjan katumukseen ja sovitukseen päätynyt loppu ilahdutti aikalaislukijoita. Kirja sai kiittävät arvostelut jopa itseltään Zacharias Topeliukselta. 

Noin vuoden romaaninsa julkaisun jälkeen Wendela avioitui Uudenkaupungin pormestarin, Pehr Gustaf Randelinin kanssa. Pian pariskunnan kotona tepsutteli jo kokonainen pesueellinen jälkikasvua eikä Wendela ehtinyt seitsemän lapsen kaitsemiseltaan enää kirjoittaa samaan tapaan kuin aiemmin. Häneltä julkaistiin Maria-niminen novelli osana ruotsinkielistä Alku-runokalenteria vuonna 1853 sekä kirjoituksia Eos-lastenlehteen, mutta ennen avioliittoa ilmestynyt Den Fallna jäi Wendelan ainoaksi julkaistuksi romaaniksi. 

Kuten muidenkin aikakauden naiskirjailijoiden, myös Wendelan työ jäi unohduksiin vuosikymmenten ajaksi. Den Fallna julkaistiin suomenkielisenä teoksena vasta vuonna 1999, nimellä Elisabet.  

Aino Valsta 

– director cantus

Miltei Sorvakon korkeimmalle kohdalle vuonna 1941 rakentunut metka funkistalo oli valmistuessaan musiikin koti. Sen pienistä, pyöreistä ikkunoista kantautuneet sävelet saattoivat olla yhtä hyvin Uudenkaupungin lyseon musiikinopettaja Ainon, seurakunnan kanttoriurkuri Toivon tai kenen tahansa musikaalisen Valstan perheen kolmen pojan soittamia. 

Aino Valsta oli opetustyönsä ohella touhukas hahmo kaupungin kulttuurielämässä. Hän johti lottakuoroa 1930-luvulla ja soitti vuonna 1888 perustetussa Uudenkaupungin amatööriorkesterissa. Ainoa voidaan liioittelematta kutsua myös paikallisen naiskuorolaulun äidiksi – juuri hän päätti perustaa kaupunkiin naisille oman kuoron vuonna 1961. Hän myös johti Uudenkaupungin Naiskuoroa itse ensimmäiset kuusi vuotta, kunnes luovutti tehtävän eteenpäin. Ainon perustama kuoro toimii kaupungissa aktiivisesti edelleen, nykyisin nimellä D’ameni.

Koko Valstan perhettä yhdisti paitsi intohimo musiikkiin myös toimelias ja innostunut luonne –  amatööriorkesterissakin musisoi koko perhe. Kulttuurikodissa kasvaneet lapset päätyivät luomaan vanhempiensa tavoin uraa musiikin parissa. 

Aino Valstalle myönnettiin kirkollista alkuperää oleva director cantus -arvonimi hänen uutterasta työstään musiikin parissa. 

Aina Helander 

– yksi Suomen ensimmäisistä naisurkureista

Ei ollut ollenkaan epätavallinen näky, että Uudenkaupungin seurakunnan ensimmäiseen kanttori-urkurin virkaan valitun Henrik Helanderin mukana kulki pieni tyttö. Seitsenlapsisen Helanderin perheen kuopus, vuonna 1866 syntynyt Aina, seurasi isäänsä kirkkoon ja seurakunnan kinkereihin. Kun isä soitti, Aina kuunteli. 

Niin taitavaksi tytär isän opissa kehittyi, että kun Henrikin terveys alkoi heikentyä, Aina kykeni istahtamaan urkujen ääreen isänsä tuuraajaksi. Elettiin 1880-luvun alkua, kun hänen kerrotaan jo hoitaneen urkurin tehtävää enemmän tai vähemmän vakituisesti. Aina oli tuolloin vasta 16-vuotias. 

1900-luvulle tultaessa Henrikin vointi oli niin huono, että hän ei kyennyt enää hoitamaan työtään. Aina työskenteli isänsä tehtävässä aina tämän kuolemaan saakka vuonna 1905. Urkujen soiton lisäksi hän oli ryhtynyt johtamaan myös seurakunnan naiskuoroa. 

Virallisesti naisia ei hyväksytty kirkon musiikkivirkoihin vielä 1900-luvun alussa. Kun seurakunta laittoi lukkari-urkurin viran avoimeksi 1906, Aina anoi senaatilta lupaa hakea virkaa. Vuotta aiemmin Uudessakaarlepyyssä oli tiettävästi valittu erityisluvalla urkurin virkaan ensimmäistä kertaa nainen, Maria Castrén. 

Ainalle ei virkaa kuitenkaan hellinnyt – Uudessakaupungissa avoinna oli lukkari-urkurin yhteisvirka, eikä naista voitu valita lukkariksi, edes erityisluvalla. Seurakuntalaisissa Ainan valitsematta jättäminen aiheutti hämmennystä ja jonkinlaista vastarintaakin. Seurakunnan päättäjille tilanteessa ei kuitenkaan ollut mitään epäselvää: miksi olisi valittu nainen, kun kerran miehiäkin oli tarjolla? 

Aina sai urkurin viran lopulta vuonna 1908 Turun Betel-seurakunnasta. Siinä työssä hän toimi miltei kuolemaansa, vuonna 1952, saakka. 

Aulis Sallinen 

– kansainvälisen tason oopperasäveltäjä

Aulis Sallisesta tuli uusikaupunkilainen yhdeksänvuotiaana. Karjalan Salmella vuonna 1935 syntynyt Aulis matkasi perheensä mukana Uuteenkaupunkiin Karjalan evakuoinnin aikana 1944 ja vietti tärkeät nuoruusvuotensa puutalokaupungissa. 

Ensimmäisiksi soittimikseen musikaalisesti lahjakas Aulis valitsi pianon ja viulun. Hän harjoitteli soittimillaan klassista musiikkia, tapaili jazzia ja yhdisteli ennakkoluulottomasti eri musiikkityylejä. Teinivuosinaan Aulis löysi improvisoinnin ilot ja ryhtyi ajan mittaan kirjaamaan soittoaan ja ajatuksiaan paperille. Nuori säveltäjä oli syntynyt. 

Auliksen tie vei Uudestakaupungista Sibelius-Akatemiaan, ja valmistumisensa jälkeen hän jatkoi sävellyksen opettajana samassa opinahjossa. Aulis teki laajasti työtä musiikin parissa toistakymmentä vuotta – Radion sinfoniaorkesterin johtajana, Säveltäjäseuran hallituksen puheenjohtajana, opettajana ja lukuisten johtokuntien jäsenenä. 1975 sävelletyn Ratsumies-oopperan suosion jälkeen Aulis nimitettiin taiteilijaprofessoriksi, ja hän ryhtyi kokonaan vapaaksi säveltäjäksi. Hänen muita kuuluisia teoksiaan ovat esimerkiksi oopperat Punainen viiva, Kullervo ja Kuningas lähtee Ranskaan. 

”Kukaan, joka aloittaa säveltämisen nuorena, ei voi tietää, mihin suuntaan hän lopulta kulkee. Sen määrää muusikon sisäinen kehitys, ja se on ennalta arvaamatonta.” Näin Aulis Sallinen tuumi 80-vuotishaastattelussaan 2015. 

Tuskin nuori Aulis vielä Uudessakaupungissa ensisävellyksiä tapaillessaan tiesikään, että hänestä kasvaisi koko Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia ja menestyneimpiä klassisen musiikin säveltäjiä. 

August Widgren 

– monipuolinen musikantti

August Widgren syntyi vuonna 1871 uusikaupunkilaiseen merimiesperheeseen. Jo nuorena poikana hän osoitti monipuolista lahjakkuutta musiikin saralla ja harjoitteli innokkaasti sekä soittamista että laulua. Uudenkaupungin VPK:n soittokunnassa August soitti kahdeksan vuoden ajan kornettia, trumpetin kaltaista vaskipuhallinta. 

Alkujaan August tähtäsi kuitenkin savenvalajan ammattiin. Alaa hän opiskeli oppipoikana ja yleni aina kisälliksi saakka, mutta lopulta musiikki vei kuitenkin voiton. Ja hyvä niin – August Widgren puhalsi monipuolisella osaamisellaan ja palavalla innollaan Uudenkaupungin musiikkielämän ennennäkemättömään kukoistukseen 1900-luvun alussa. 

August opiskeli musiikkia Helsingissä Suomen nimekkäimpien muusikoiden, kuten Melartinin ja Sibeliuksen opissa. Hän suoritti kapellimestarin tutkinnon vuonna 1899 ja sen lisäksi tutkinnot muiden muassa laulusta, soitosta ja uruista. Opintojensa ohella August soitti kornettia Helsingin kaupunginorkesterissa ja Kaartin soittokunnassa sekä johti Helsingin palokunnan orkesteria. 

Mielitiettynsä Johanna Blomin August vei vihille kotopuolessa 1902. Uuteenkaupunkiin palattuaan hän oli aktiivinen toimija monella eri saralla – niin viihde-elämässä kuin kunnallisessa päätöksenteossakin. August toimi kaupunginvaltuutettuna vuosikymmeniä, työskenteli yhteislyseossa laulunopettajana ja johti Uudenkaupungin amatööriorkesteria sekä kirkkokuoroa. VPK:n soittokuntaa August Widgren johti yli neljän vuosikymmenen ajan, aina kuolemaansa 1941 saakka. 

Kerros 2: Saaristo

Rauhan kaupunki - Uudenkaupungin rauha

Vuonna 2021 tuli kuluneeksi 300 vuotta siitä, kun suuren Pohjan sodan päätteeksi solmittiin Uudenkaupungin rauha. Tämä Ruotsin ja Venäjän välillä 30.8.1721 solmittu rauha on yksi merkittävimpiä rauhansopimuksia Euroopan historiassa. 

Pian Kaarle XII tultua Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1697 alkoi suuri Pohjan sota. Sotaa kesti aina vuoteen 1713 saakka, jolloin venäläiset alkoivat järjestelmällisesti valloittaa Suomea, ja alkoi isonvihan aika. 

Suurin osa Uudenkaupungin asukkaista pakeni venäläisten pelossa Ruotsiin. Pysyvä miehitys Uudessakaupungissa alkoi syksyllä 1714. Koko kaupunki oli linnoitettuna leirinä lähes seitsemän vuoden ajan.

Kun Venäjän ja Ruotsin välisestä rauhasta viimein ryhdyttiin neuvottelemaan, valittiin paikaksi venäläisten vaatimuksesta Uusikaupunki. Sodan runtelemassa kaupungissa ei kuitenkaan ollut sopivia tiloja neuvotteluille, joten sellaiset oli rakennettava. Niinpä Lokalahden Mattisten kylästä siirrettiin ratsutilan päärakennus kongressitaloksi kaupungin torin etelälaitaan. Rakennuksen keskellä oli neuvottelusali, jonne venäläiset tulivat talon itäpäädystä ja ruotsalaiset länsipäädystä. 

Ruotsalaiset neuvottelijat, valtaneuvos Lillienstedt ja maaherra Strömfelt, saapuivat Uuteenkaupunkiin 26.4.1721, venäläiset Bruce ja Österman vasta kuukautta myöhemmin. Neuvotteluja käytiin aina elokuun 30. päivään asti, jolloin rauhansopimus allekirjoitettiin. 

Tehdyn rauhansopimuksen mukaan Ruotsi menetti Venäjälle Liivinmaan, Viron, Inkerin, Käkisalmen läänin ja Viipurin. Uudessakaupungissa vuonna 1721 solmitulla rauhalla on merkityksensä vielä tänäkin päivänä. Talvisodan päätyttyä vuonna 1940 Suomen rajoiksi sovittiin jotakuinkin samat kuin aikoinaan 219 vuotta aikaisemmin Uudessakaupungissa.

Uudenkaupungin torilla, missä rauhanneuvotteluissa käytetty kongressitalo sijaitsi, on taidegraafikko Reino Harstin suunnittelema rauhan muistomerkki. Muistomerkin kansireliefi kuvaa Uudenkaupungin asemakaavaa vuodelta 1721. 

Rauhan kaupunki - Rauha Hammar

Hammarin maanviljelijäperheen toiseksi nuorin lapsi, Rauha, syntyi Uudenkaupungin maalaisseurakunnassa 1878. Perhe omisti Salmen kartanon, jonka laajoilla mailla Rauhakin lapsuutensa temmelsi. 

Aikaansa seuraavien vanhempien kasvatuksessa Rauha luki jo nuorena Lääkäriseura Duodecimin julkaisemaa Terveydenhoitolehteä ja kiinnostui ihmisen anatomiasta ja fysiologiasta. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan hän aloittikin lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa ja suoritti kolmessa vuodessa medikofiilitutkinnon. Lääketieteen kandidaatiksi Rauha valmistui 1904 ja lopulta lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1908. 

Lääketieteen ohella Rauha ehti opiskella myös laulua ja oli erityisen kiinnostunut äänenkäytöstä ja laulamisen fysiologiasta. Heti Helsingin yliopistosta valmistumisensa jälkeen hän kiiruhtikin jatkamaan opintojaan Berliiniin erikoistuen korva-, nenä-, ja kurkkutauteihin. Erikoistumisensa jälkeen Rauha palasi takaisin Helsinkiin ja työskenteli pitkään Suomen ensimmäisenä ja ainoana “äänilääkärinä”. 

Rauha kokosi laajan osaamisensa myös kirjoihin ja kansiin. Ensimmäisen teoksensa äänen fysiologista hän julkaisi saksaksi jo vuonna 1916. Suomeksi Laulufysiologian perusteet ilmestyi 1938 ja täydennetty laitos runsaat parikymmentä vuotta myöhemmin. 

Rauha matkusti ahkerasti ympäri Eurooppaa ja vietti aikaansa niin Saksassa, Unkarissa, Virossa, Hollannissa kuin Turkissakin. Matkoiltaan hän sai inspiraatiota poikkeukselliseen harrastukseensa – etunimien keksimiseen. Suomen sukulaiskielten pohjalta hän kehitteli uusia ehdotuksia tuttujen nimien vaihtoehdoiksi ja julkaisi lukuisia keksimiään nimiä sisältäviä nimikalentereita. Kaikkiaan kalentereissa on yli 7000 nimiehdotusta, joista suurin osa on perinteisestä suomalaisesta nimikäytänteestä poikkeavia. 

Suurta suosiota Rauhan nimiehdotukset eivät ole saaneet, mutta muutamat nimet kuten Hurma, Kide, Joutsi ja Vire ovat tulleet käyttöön harvakseltaan. Kokonaan käyttämättä jääneitä nimiä ovat toistaiseksi esimerkiksi Lupikko, Sorma, Sukkula ja Virvelö. 

Vilissalo

Kukoistavilla Vilissalon saarilla on vietetty letkeää huvilaelämää toistasataa vuotta. Säädettiinhän paikallisten oikeudesta käyttää kaupungin edustalla sijaitsevia saaria jo Uudenkaupungin perustamiskirjassa 1617. Maistraatti vuokrasi sitten saaria eniten tarjoaville. 

Vuokraoikeudesta hyötyivät lähinnä kaupungin silmäätekevät, kuten kauppiaat ja merikapteenit, joilla oli paitsi varallisuutta myös mahdollisuuksia esimerkiksi kesälomaan, mikä vielä 1800-luvulla oli varsin harvinaista. Aluksi saaria käytettiin lähinnä laitumina, mutta 1800-luvun puolivälistä alkaen eniten saaren vuokraoikeudesta tarjonnut sai luvan myös raivata viljelyksiä ja nauttia maan antimista itse. 

Pian vuokralaiset ryhtyivätkin laittamaan saarten puutarhoja, ja vähitellen kukoistuksen keskelle rakentui myös huvimajoja. Lähellä kaupunkia sijaitsevaan Iso-Vilissalon saareen nousi kohta myös huvilarakennuksia. Lyhyt venematka mantereelle takasi sen, että porvariperheiden isät saattoivat kulkea huviloilta töissä kesäisinkin. 

1900-luvun alkupuoliskolla koristeellisia puuhuviloita oli muutamissa lähisaarissa jo kymmeniä. Hiljalleen pienempiä ja yksinkertaisempia kesäasuntoja alkoi rakentua yhä useampiin lähisaariin, myös Vähä-Vilissaloon. 

Yhteistä saariston kesäasunnoille oli runsaina kukoistavat puutarhat. Mutkittelevien hiekkakäytävien vierustoilla tuoksuivat tuuheat juhannusruusut, hedelmäpuiden oksat notkuivat sadosta ja kasvimaalta nostettiin vihannekset ja juurekset koko vuoden pitimiksi. Omavaraisuus oli tärkeää ja sitä tavoiteltiin tunnollisesti. 

Myöhemmin osa lähisaarten huviloista toimi julkisessa käytössä, mutta ne ovat sittemmin palautuneet pääasiassa yksityishuviloiksi. Kiireetön huvilaelämä Vilissalon vehreillä saarilla jatkuu siis vielä tänäkin päivänä. 

Haidus

Moni tuntee Haiduksen rentona vapaa-ajanviettopaikkana: seikkailusaarena, kesäleirien miljöönä ja saaristoravintolan satamana. Letkeän lomasaaren takana piilee kuitenkin kivikova historia – uusikaupunkilaisen kiviteollisuuden juuret ulottuvat nimittäin juuri Haiduksen saareen. 

Luvat Haiduksen kiven louhintaan myönnettiin kauppalaivuri I. R. Isakssonille vuonna 1896. Vasta perustettu Suomen Kiviteollisuus Oy aloitti työt saaressa kolmea vuotta myöhemmin. 

Heti ensimmäisenä toimintavuonnaan yritys pääsi toimittamaan kiveä rakentumassa olevaan Suomen Kansallisteatteriin – jylhän teatteritalon julkisivussa onkin nähtävillä juuri Haiduksesta ja läheisestä Vähä-Heinäsen saaresta louhittua kiveä. Uudenkaupungin saariston harmaata graniittia käytettiin lukuisissa muissakin 1900-luvun alkupuolen tunnetuissa rakennuksissa, kuten Tampereen tuomiokirkossa ja Kansallismuseossa. Paikallisesti kiveä voi ihailla vaikkapa Ylisellekadulle vuonna 1911 rakennetussa pankkitalossa, jossa toimii nykyisin Gasthaus Pooki. 

Kivi oli eri saarissa hieman erilaista: Haiduksen graniitille oli ominaista pienirakeisuus ja kiillotettaessa kaunis sinertävän harmaa sävy. Laadultaan se sopi hyvin katu- eli nupukiviksi. “Uudenkaupungin harmaata” kuljetettiin Euroopan suurkaupunkeihin, kuten Riikaan, Tallinnaan ja Hampuriin, ja jopa Pariisissa voi kopistella tietämättään uusikaupunkilaisilla katukivillä. 

Louhintatöiden aloittamisen myötä Haidukseen saapui runsaasti työvoimaa. Keskimäärin viidenkymmenen miehen kerrotaan majoittuneen saaressa, työnantajan rakentamissa asumuksissa. Vakituisia asukkaita Haiduksessa tiedetään olleen ainoastaan yhden talouden verran: Stenbergin suku asutti saarta noin sadan vuoden ajan 1800-luvun puolivälistä aina 1960-luvun alkupuolelle saakka. Harvoista asukkaista huolimatta Haiduksen kerrotaan olleen aikanaan vilkas kohtaamispaikka – saari kun osui niin sopivasti kaupungista Putsaaren ja Vekaran suuntaan kulkevalle merireitille. 

Haidus on tunnettu myös purjelaiva Odinen 75-metrisestä hylystä, joka lepää pääsaaren vieressä Vähä-Haiduksen edustalla, osin merenpinnan yllä. Aikansa suurimpiin purjealuksiin kuulunut laiva hävitettiin ajan tapojen mukaan upottamalla vuonna 1949. 

Putsaari

Selkämerellä Uudenkaupungin ulkosaaristossa, noin kolmentoista kilometrin päässä kaupungista, sijaitsee Putsaari. Karunkauniin saaren luonto on ainutlaatuinen jylhine kallioineen ja rehevine lehtoineen. Runsaan ja monimuotoisen kasvilajistonsa vuoksi Putsaarta on kutsuttu myös “kasviparatiisiksi meren helmassa”. 

Sijaintinsa ansiosta Putsaaresta tuli merenkulkijoiden suojainen satamapaikka jo satoja vuosia sitten. Ensimmäiset maininnat Putsaaresta on kirjattu ylös vuonna 1411, ja merenkulkijoiden ylläpitämä kirkko saarella on ollut tiettävästi jo keskiajalla. Nykyisin tuon kirkon paikalla on arvioiden mukaan 1600-luvulla rakennettu vaatimaton puinen saarnahuone. Sen suojaisa sijainti metsäisen kalliojyrkänteen pohjalla lienee antanut sille nimen “piilokirkko”, vaikka todennäköisesti kappeli on ollut purjehtijoiden, kalastajien ja saaren asukkaiden hartauspaikka. 

Asukastietoja Putsaaresta on jo 1600-luvulta. Elämä ulkosaariston ankarissa olosuhteissa ei ollut helppoa – arkea saneli vuodenkierron ohella kulloinkin vallitseva sää. Haastavista puitteista huolimatta Putsaaressa eli pitkään omavarainen ja sitkeä yhteisö, joka oli tottunut pärjäämään omillaan. 

Saaristolaiseen tapaan saman katon alla asui useampi sukupolvi, perheet olivat suuria ja pirtit täynnä vilinää. Ruoka nostettiin omalta ryytimaalta ja saarta ympäröiviltä kalaisilta vesiltä, ja kylässä oli omat ompelijat, sepät ja jopa pieni kirjaston sivukonttori. Kun Putsaaren kivilouhos avattiin 1900-luvun taitteessa, se toi kylään elämää kymmeniksi vuosiksi. Vaikka arki oli osin hyvinkin vaatimatonta, Putsaaren tiivis kyläyhteisö loi elämään turvaa. Kaikista pidettiin huolta. 

Putsaari alkoi muun saariston tavoin autioitua verkalleen 1960-luvulla. 70-luvulla vakituisia asukkaita oli enää seitsemän. Nykyisin kylä herää eloon yhtä aikaa saaren ainutlaatuisen luonnon kanssa kesäasukkaiden mukana. 

Kerros 3: Purjelaivat

Parkkilaiva Eläköön

Uudessakaupungissa rakennettu parkkilaiva Eläköön laskettiin vesille lokakuun toisena päivänä 1920. Neitsytmatkansa Eläköön purjehti runsaat pari kuukautta myöhemmin puutavaralastissa Uudestakaupungista Barcelonaan. 

Eläköön seilasi etupäässä Pohjanmerellä ja Välimerellä, mutta tiedetään sen hakeneen lastin myös Atlantin takaa Ranskaan vuonna 1924. Myöhemmin samana vuonna alus joutui ankaran myrskyn kouriin ollessaan matkalla Ruotsin Härnösandista Lontooseen. Laiva ajautui tuuliajolle jopa neljänkymmenen vuorokauden ajaksi, ennen kuin se pääsi purjehtimaan hätäsatamaan Norjan Helgeroaan. Myrsky oli vienyt mukanaan osan aluksen kansilastista, mutta laiva pääsi jatkamaan matkaansa lopulta muutamaa viikkoa myöhemmin. 

Epäonni ei jäänyt kuitenkaan yhteen kertaan. Lontoosta Uuteenkaupunkiin matkalla ollut Eläköön ja tanskalainen höyrylaiva Helga törmäsivät sakeassa sumussa Ahvenanmerellä marraskuun kuudennen päivän iltana 1926. Törmäys puhkoi laivan keulaan suuren aukon ja katkaisi sen klyyvaripuomin. Osuman voimasta myös aluksen ankkuri rymähti sisään Helgan perämiehen hyttiin, joka oli onneksi tyhjä. Jälleen Eläköön joutui hakeutumaan hätäsatamaan, tällä kertaa Maarianhaminaan, mistä matkaa jatkettiin Uuteenkaupunkiin.  

Mutta ei kahta ilman kolmatta: Eläköön joutui vielä uuden myrskyn riepottelemaksi 1930 Englannin ja Italian välisellä meritaipaleella ja vaurioitui pahoin. Laiva ehdittiin julistaa jo hylyksi, ennen kuin uusikaupunkilaiset ostivat sen vakuutusyhtiön huutokaupassa ja kunnostivat sen uudelleen Itämeren liikenteeseen. 

Kesällä 1938 Eläköön teki filmiristeilyjä Itämerellä kahden ruotsalaiselokuvan kuvauksissa, ja seuraavana vuonna se vei vielä puutavaralastin Suomesta Tanskaan. Lopulta alus päätyi aallonmurtajaksi Nauvoon haaksirikkouduttuaan vuonna 1948. 

On hyvin todennäköistä, että Eläköön oli viimeinen rahtiliikenteessä ollut puinen parkkilaiva koko maailmassa. 

Kuunarilaiva Tähti

Uljas kuunariparkkilaiva Tähti valmistui Uudessakaupungissa 1869, rakennusmestari H. Kjäldströmin johdolla. Purjelaiva seilasi kymmeniä vuosia pääasiassa Uudenkaupungin ja Kööpenhaminan väliä kuljettaen puutavaraa satamasta toiseen. 

Puutavaralasti oli kyydissä myös heinäkuun puolessa välissä 1914, kun Tähden köydet irrotettiin Rauman satamassa. Vielä lähdön hetkellä kukaan tuskin osasi aavistaa, että alkamassa oli kuunarilaivan kohtalokas viimeinen merimatka, jonka aikana syttyisi ensimmäinen maailmansota. 

Kun alus pääsi perille Kielin satamaan elokuun alussa, Saksan viranomaiset pidättivät sen heti. Laiva jäi sotasaaliiksi. Aluksen miehistön kohtalo roikkui ohuen langan varassa useamman kuukauden, kunnes heidät päästettiin lopulta matkustamaan kotiin, viimeisimmät vasta yli puolen vuoden odotuksen jälkeen, maaliskuussa 1915. 

Kuunarilaiva Tähti myytiin ennen pitkää Saksan valtion laskuun. Aluksen lopullinen kohtalo jäi mysteeriksi.