Mika Kivelä - rosoista runoutta ja satiirista proosaa
Mika Kivelän (s. 1971) kirjailijanura alkoi 1990-luvun puolivälissä. Ensimmäiset runokokoelmansa hän julkaisi omakustanteina. Omakustanteen tekoon innoitti yksi kirjallisista vaikuttajista, niin ikään omakustannekirjailijana aloittanut runoilija Teemu Hirvilammi (1955–2015). Vuonna 1996 ilmestyi Kivelän esikoiskokoelma Revittyjä sivuja. Tästä kuulimmekin tilaisuuden alussa otteen / runon:
Julkaisemisen lähtökohtana oli havainto, että teksteissä alkaa kuulua oma ääni. Varhaisia esikuvia olivat Arto Melleri, Jarkko Laine ja Markku Into. Erityisesti Melleri vetosi nuoreen Mika Kivelään boheemilla habituksellaan ja rockhenkisyydellään. Rockmusiikki on aina kuulunut Kivelän elämään, joskin lähinnä kuuntelun muodossa. Muusikkoa hänestä ei tullut, vaikka nuorempana kitaransoitto kiinnostikin. Itseopiskelu päättyi kuin seinään, kun Kivelä sai tietää ihailemansa kitaristin Gary Mooren kuolemasta. Tähän liittyy pieni tarinakin. Kivelä itse kertoo pilke silmäkulmassa:
Yritin opetella soittamaan Gary Mooren Parisienne Walkways -biisiä sähkökitaran kanssa kotona. Opettelin sitä tabulatuureista. Se meni sillai että ’eiku… eiku… eiku’. Se ilta meni siinä. Ja sitten heräsin aamulla, avasin teksti-TV:n ja join aamukahvia, ja tekstiteeveessä luki että Gary Moore on kuollut. Ja sit mä olin että: Voi luoja, mitä mä oon tehny! Ehkä musta ei tule kitaristia. Mä tapoin Gary Moorenkin! (Haastattelu 5.12.2024.)
Runokokoelmia ilmestyi aluksi tiheään tahtiin, kolme seuraavaa perättäisinä vuosina: Aivoja kaupan (1997), Kuu on kuollut (1998) ja Huone 3 (1999). Sittemmin julkaisutahti on hidastunut, joskaan ei paljoa. Vuonna 2006 ilmestynyt Nyrkit puhuvat on valikoima runoja vuosilta 1996–2003, neljän ensimmäisen lisäksi kokoelmista Sääriluut ristissä (2001) ja Hirttosilmukan läpi (2003).
Seuraavat kolme kokoelmaa Haudattu (2010), Dumdum (2012) ja Räkäkännirakkautta (2015) Kivelä on julkaissut uudelleen vuonna 2017 ilmestyneessä yhteisniteessä Poliisin eristämä alue : runot 2010–2017, joka lisäksi viisi uutta runoa. Uusin runokokoelma Alibi (2021) ilmestyi Enostonen kustantamana.
Mika Kivelä on myös esiintynyt lavarunoilijana. Lavarunouden pariin hänet innosti turkulaisrunoilija Tapani Kinnunen, joka yhdessä runoilija Tommi Parkon ja teatteriohjaaja Fiikka Forsmanin kanssa opetti Turun Taideakatemiassa luovaa kirjoittamista ja esiintymistä. Ensiesiintyminen oli vuonna 2000 Down by the laituri -festivaalilla Turussa. Samana kesänä hän esiintyi myös Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla. Kivelän esiintyjäurakin on kestänyt siis jo neljännesvuosisadan.
Kivelältä on ilmestynyt yhdentoista runoteoksen lisäksi neljä romaania. Vuonna 2016 julkaistun Elukkavaunun kustansi Kirjokansi. Seuraavat puolestaan ovat Enostonen kustantamia: Ja kahdeksantena päivänä (2019), Marilynin kiehkura (2022) ja Muukalainen (2024). Viimeisimmät kolme romaania sisältävät keskenään paljon samantapaisia aineksia. Niissä on jopa samoja henkilöitäkin, vaikka ne ovat itsenäisiä teoksia eivätkä jatkokirjoja. Yhteinen nimittäjä kaikille on myös rockmusiikki.
Ja kahdeksantena päivänä -teoksen nimi viittaa rocklaulaja ja lauluntekijä Gene Simmonsin säkeeseen: ”And on the eight day God created rock’n’roll”, joka on myös teoksen motossa. Kirjan prologissa eletään vuotta 1984. Kiss-yhtyeen basisti ja laulaja Gene Simmons, on asettunut asumaan Suomen Ouluun kyllästyttyään yli vuosikymmenen jatkuneeseen rocktähteyteen ja bändikavereihinsa. Vuokra-asunnon kirjahyllystä löytyy suomalaisia klassikoita Mika Waltarista Väinö Linnaan, levyhyllystä uusinta Suomi-rockia: Eppu Normaalia, Popedaa, Hectoria ja Dave Lindholmia. Mäkihyppääjä Matti Nykänen on voittanut kultaa Sarajevon talviolympialaisissa. Suomella on hyvät suhteet Neuvostoliittoon, mutta Yhdysvaltain tuolloiseen presidenttiin Ronald Reaganiin täällä suhtaudutaan varauksella. Yhdysvaltain neutronipommia pelätään yhtä lailla kuin ”neukkujen” ohjuksiakin. Teoksen ensimmäisessä luvussa ollaan puolestaan 2010-luvulla. Työttömäksi jäänyt turkulainen Jarkko Kivistö päättää laittaa elämänsä kuntoon: viettää aikaa perheensä kanssa ja järjestää uudelleen mittavan Kiss-kokoelmansa, aloittaa uusia harrastuksia ja puuhastella kotia kuntoon. Hienot suunnitelmat vain eivät toteudu ihan kuvitellusti. Yhteydenotto mystiseen kodinkonekorjaaja Keijo Sihvoseen sekoittaa Kivistön elämän totaalisesti. Kuka tämä Sihvonen oikeasti on? Mitä tekemistä hänellä on Kivistön ihaileman Kiss-yhtyeen kanssa? Hulvattoman seikkailun lisäksi romaani sisältää aimo annoksen historiallista faktaa Kissin tarinasta kertojan referoimana.
Marilynin kiehkura tarjoilee vaihtoehtohistoriaa. Suomen pääkaupunki ei sijaitsekaan enää Uudellamaalla vaan Lapin maakunnassa. Rovaniemi rules. Suomen tasavallan presidentti Vince Neil, joka on aiemmin toiminut rockyhtye Mötley Cruen laulajana ja lauluntekijänä, viettää kuitenkin aikaansa pääkaupungin sijaan kesäasunnollaan Naantalin Kultarannassa ja kiertelee Turun seudun yökerhoja ystävänsä Joulupukin kanssa. Turku on periferiaa, jossa perinteinen elinkeino silakanpyynti on EU:n määräyksellä ajettu alas ja kriminalisoitu. Ruissalo on muutettu porojen laidunmaaksi. Poropaimeneksi työllistynyt entinen kalastaja, romaanin minä-kertoja, liittyy Facebookissa suljettuun Silakkaryhmään, osallistuu ryhmän live-tapaamiseen ränsistyneellä teollisuusalueella, tutustuu salaperäiseen Silakkakuninkaaseen ja tämän apuriin, kauniiseen ja vetovoimaiseen einesruokapomon tyttäreen. Näiden tapahtumien myötä kertojasta tulee tahtomattaan vastarintaliikkeen aktivisti. Hän joutuu ajojahdin kohteeksi, poliisikuulusteluun ja telkien taa sekä pelkää henkensä ja turvallisuutensa puolesta vielä vapauduttuaankin. Ja kahdeksantena päivänä -romaanissakin seikkaillut komisario Rautakoura johtaa rikollisjahtia tässäkin tarinassa. Prologissa vuodelta 1966 presidentti Urho Kekkonen pohdiskelee yhdysvaltalaisen ex-kollegansa John F. Kennedyn kohtaloa. Nykyhetkessä seikkailevat niin ikään entiset presidentit Martti Ahtisaari ja Bill Clinton. Yhdessä kertojan kanssa he matkustavat aikakoneella Madison Square Gardeniin, New Yorkiin, vuoteen 1962 ja presidentti Kennedyn syntymäpäiväjuhlaan, jonka päätähtenä esiintyy näyttelijä ja laulaja Marilyn Monroe. Mahdollista muuttaa tapahtumien kulkua palaamalla menneeseen?
Uusin romaani Muukalainen käsittelee ajankohtaista pakolaisteemaa, joskaan se ei ole teoksen pääpointti. Ulkoavaruudesta tulleen turvapaikanhakijan näkökulma on oiva väline tutkailla ihmiskuntaa ulkopuolisen silmin. Missä kaikessa me ihmiset olemme menneet harhaan ja tehneet väärin? Miksi emme opi toimimaan paremman tiedon pohjalta, vaan tottelemme itsekkäitä halujamme järjen äänen sijaan?
Luvussa 15 muukalainen vertailee oman planeettansa asukkaiden ja Maan ihmisten eliniän eroja ja pohtii syitä siihen. Siinä missä ihmiset syövät kaikkea eloperäistä, lihaa, kalaa ja kasviksia, nauttivat hänen kotiplaneettansa asukkaat keinotekoisia laboratorioissa tuotettuja ravintosisältöjä. Ihmisen toiminta Maan kamaralla sen sijaan tuottaa epäterveellisen ruoan ohella ympäristöongelmia.
Ihmisen ravinnonsaanti perustuu maatalouteen. Teollistumisen myötä siitä on muodostunut tehomaataloutta. Fossiiliset polttoaineet, keinolannoitteet ja torjuntamyrkyt aiheuttavat mittavia ympäristötuhoja. Ihminen tuhoaa maapallon omalla ahneudellaan. Tehotuotannosta huolimatta iso osa ihmisistä näkee yhä nälkää. Rikkaiden maiden kansalaiset sen sijaan kuolevat ylensyönnin aiheuttamiin elintasotauteihin. (Muukalainen, s. 64–65.)
Aiemmin muukalaisen kotiplaneetalla ei ollut epätasa-arvoa eikä ravitsemusongelmia:
Kaikki saivat keinotekoisesti tuotetusta ovalbumiinista tehtyä ravintoa tarvittavan määrän. Ei liikaa, eikä liian vähän. Terveysviranomaiset laskivat tarvittavan kalorimäärän ja kansalaiset saattoivat noutaa päivittäisen ravintosatsinsa muonituskeskuksista. Nyt siitä kaikesta on jäljellä vain kauniita tarinoita, joita nuorempi sukupolvi pitää satuina. (Muukalainen, s 65.)
Mitä sitten tapahtui, miksi muukalainen joutui vangituksi ja lähti pakoon kotiplaneetaltaan? Jokin kotiplaneetan onnelassa oli muuttunut, johtajat alkaneet hallita kansalaisia pakkokeinoin. Eivät muukalaisen lajitoverit olleetkaan täydellisen immuuneja pahuudelle. Näin hän itse selittää ollessaan karanteenissa kansainvälisellä avaruusasemalla, odotellessaan Maahan pääsyä.
Minua on varoitettu ihmisluonteen pimeästä puolesta, väkivallasta ja sodista. Siihenkin minun on pakko suhtautua hieman hymähtäen. Ihmisen harjoittama väkivalta ei ole mitään verrattuna siihen terroriin, jota minä pakenen planeetaltani. En tahdo väheksyä ihmisen kykyä tuhota lajitovereitaan. Oman lajini ongelmat johtuvat liian suuresta tunneälystä, joka sai meidät uskomaan sokeasti johtajiamme. Johtajat olivat jo aikaa sitten sulkeneet omat empatiaan kykenevät kanavansa. Heidän ajatuksensa oli kehittää planeettaa voimakkaammaksi ilman heikkouksia. He eivät piitanneet kansan mielipiteistä. (Muukalainen, s. 44–45.)
Sikäläisten johtajien päämäärät ja keinot kuulostavat yllättävän tutuilta, kun niitä vertaa muutamiin Maan valtioiden johtajiin:
Toisinajattelijoita, jotka yrittivät toimia pehmeämpien arvojen puolesta, ryhdyttiin kouluttamaan uudelleen. Suuriin leireihin kerättiin valtavat määrät kaltaisiani käymään läpi niin sanottu ohjelmointi, joka kuulostaa ihmisen korvissa lähinnä tietokoneen päivittämiseltä Windows kymppiin. Mielikuva ei ole täysin harhaanjohtava. Aivoihimme ajettiin leirillä uusi, vähemmän empaattinen ajatusohjelma. Ohjelma, joka tekisi meistä tuotteliaampia ja vahvempia ruumiilliseen työhön. Johtajamme olivat tulleet siihen tulokseen, että kansa oli liian laiskaa ja osa väestöstä kykeni fyysisesti heikkoina enää pelkkiin toimistohommiin. Kukaan ei enää jaksanut kaivaa juoksuhautoja tai kantaa painavia taakkoja rakentaakseen mahtipontisia monumentteja johtajiemme kunniaksi. (Muukalainen, s. 45.)
Ulkoavaruudesta tullut pakolainen vertailee myös omaansa ja ihmisten ajatuksia avaruusmatkailusta. Siinä missä ihmiset ovat vuosikymmeniä haaveilleet avaruusturismista ja matkoista oman aurinkokuntansa kaukaisemmille planeetoille – parin onnekkaan onnistuttua käväisemään Kuun kamaralla – on muukalaisesta avaruusmatkailu tylsääkin tylsempää. Se, että hänet on vastaanotettu Maan asukkaiden toimesta, on kuitenkin edellyttänyt ihmisiltä ponnisteluja haaveensa toteuttamiseksi. Kuin muistumana taannoisesta kilpajuoksusta Kuuhun, käydään kirjan alussa läpi avaaruuden valloituksen lähihistoriaa, sen isompia ja pienempiä onnistumisia ja epäonnistumisia. Tässä kohden Kivelä osoittaa humoristin kykynsä muunnellessaan ihmiskunnan avaruushistoriaa varsin vapaalla kädellä. Samalla kun lempeästi hörähdellään länsinaapurimme touhuilulle, nauretaan mutkan kautta myös suomalaisten hurrivihalle.
Suomalaiset masentuivat kuullessaan uutiset Ruotsin avaruusohjelmasta. Ruotsalaiset olivat aina onnistuneet kaikessa mihin olivat ryhtyneet. Eikö mikään riittänyt? Hurrit voittivat Euroviisut ja lätkän MM-kisat ennen kuin Suomessa oli ehditty uneksia Lordista tai Timo Jutilan one timerista. Pitikö niiden päästä avaruuteenkin ennen meitä.
[ - - ]
Ensin Petterson-niminen simpanssi ammuttiin ilmaan, Suuressa Pohjan sodassa vuosina 1700–1720 käytetyllä tykillä, josta Jas Gripen -hävittäjän oli tarkoitus napata kapseli kiinni ja kiidättää kohti korkeuksia. Kaikki tämä tapahtui osana suurta seremoniaa. Paikalle oli saapunut kuningasperhe, istuva hallitus sekä suuri liuta silmäätekeviä juorulehtien sivuilta tuttuja julkkiksia aina Carola Häggkvististä Björn Borgiin. Suomalaista väriä mukaan kutsuvierasyleisöön toi Arja Saijonmaa, joka antoi Suomessakin lehdistölle haastatteluja. [ - - ] Arja Saijonmaa ja Petterson olivat hetken yhtä kuuma pari kuin Johnny Weissmuller ja Cheeta 30-luvulla.
(Muukalainen, s. 33–34.)
Valitettavasti Pettersonille ei käy sen paremmin kuin Neuvostoliiton aikoinaan avaruuteen lähettäneelle Laika-koirallekaan. Petterson tosin ei joudu kärsimään yhtä pitkään kuin Laika.
Puheiden ja pokkurointien jälkeen Petterson kapseleineen lennähti taivaalle hirveän pamauksen saattelemana. Kapseli putosi alas yhtä nopeasti kuin oli noussut ilmaan. (Muukalainen, s. 35).
Petterson menehtyy törmäyksessä, Sergelin torin suihkulähde tuhoutuu, Ruotsin avaruusohjelma haudataan. ”Myös avaruus- ja tiedeministeri erosi virastaan ja pyysi suorassa tv-lähetyksessä anteeksi Skansenin eläintarhan simpanssihäkin hoitajilta” (s. 35). Petterson saa valtiolliset hautajaiset ja hänestä tulee kansallissankari.
Kirjoittaessaan Marilynin kiehkura -romaanista Rajatapauksia-blogissaan kirjastonhoitaja ja bloggaaja Mika Kähkönen tituleeraa Mika Kivelää rocksukupolven Veikko Huoviseksi ja Arto Paasilinnaksi. Kivelä itse kertoi haastattelussani, että kyllähän Huovista ja Paasilinnaa tuli nuorena luettua siinä missä alussa mainittuja runon mestareitakin. Hän ei kuitenkaan itse pidä itseään ensisijaisesti humoristina. Vaikka Kivelän romaaneissa on mukana runsaasti veijariromaanin ja farssin aineksia, on tekstin pintatasolla myös vakavampia aiheita: pohdiskelua ihmisyydestä, yhteiskunnasta, politiikasta ja maailman tilasta. Uskon, että Mika Kivelän runokokoelmissa ja romaaneissa on ainesta myös tämän päivän nuorten lukusuosikeiksi. Jos kilometrin pituiset virkkeet ja tiiliskiven paksuiset kirjat tuntuvat liian raskailta lukea, niin Kivelän teokset ovat tältä osin helpommin lähestyttäviä. Maltillinen sivumäärä ja yksinkertainen lauserakenne toimivat yhdessä rikkaan ja värikkään suomen kielen kanssa lukijan eduksi.
Ja kahdeksantena päivänä, Marilynin kiehkura ja Muukalainen sisältävät myös loppusivuillaan kertomusten soundtrack-biisilistat. Näitä on kiva kuunnella kirjaa lukiessa tai sen jälkeen.
Lähteet:
Mika Kivelän teokset
Kirjailijan kotisivusto https://mikakivela.com/ (Luettu 17.1.2025)
Kirjasampo.fi > Kivelä, Mika (Luettu 17.1.2025)
Kirjasampo.fi > Hirvilammi, Teemu (Luettu 17.1.2025)
Mika Kähkönen: Mika Kivelä – Marilynin kiehkura (julkaistu 29.10.2022) https://rajatapauksia.wordpress.com/2022/10/29/mika-kivela-marilynin-kiehkura/ (Luettu 17.1.2025)
Mika Kivelän haastattelu Uudenkaupungin kirjastossa 5.12.2024. Haastattelija: Lauri Seutu.