Long live rock'n'roll

Niin lauloi Ronnie James Dio vanhassa Rainbow-klassikossa. Dio oli 1970-luvulta alkaen monille ikoninen rocksupersankari, jonka myyttisiin teksteihin ja virtuoosimaiseen ulosantiin oli helppoa uppoutua uneksimaan tuntikausiksi. Raskaan rockin ja heavy metallin suurimpiin nimiin kuulunut laulaja poistui keskuudestamme 2010, mutta musiikki ja maine elävät yhä haalistumattoman voimakkaina kuuntelijoissa ja ihailijoissa.

Rock, rauha ja rakkaus

Musiikilla on ollut taipumus koota samankaltaisesti maailmaa tarkastelevia ihmisiä yhteen. Näin on ollut uskoakseni aina. Itseäni erityisesti puhuttelee aikakausi, jolloin Dion rinnalla musiikkilehtien sivuilla paistatteli liuta lapsuuteni ja nuoruuteni rock-sankareita pitkine hiuksineen, kireine farkkuineen, nahkatakkeineen ja sähkökitaroineen. Oli Guns`n`roses, Metallica, Ozzy Osbourne, Iron Maiden, Anthrax, The Cult ja monia muita, jo nykyään harmaahapsisista muusikoista koostuneita bändejä. Sankareita. Esikuvia.

Omaa kaveripiiriäni yhdisti alakoulu-, yläkoulu- sekä lukioajan rakkaus ja intohimo rock- ja heavymusiikkia kohtaan. Koimme vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja voimaantumista musiikin kautta. Toki musiikkimakumme laajeni vuosien saatossa, samalla kun laulujen tekstien merkitykset saivat yhä merkittävämmän roolin kokonaisuudessa. Kielitaitomme kehittyi englanninkielisen musiikin suurkulutuksen myötä verrattain nopeasti ja monipuolisesti. Muistan yhä kirjoittaneeni äitini kirjoituskoneella Metallican The Unforgiven-kappaleen sanat pulpettini sisäkanteen orastavan angstisena esiteininä kuudennella luokalla.

Mitä musiikki on antanut minulle?

Musiikilla on ollut valtava rooli elämässäni. Siitä on tullut elämäntapa monelta eri kantilta tarkasteltuna. En pysty toisaalta kuuntelemaan enää musiikkia “neitseellisin” korvin, vaan kiinnitän huomiota tavallisen kuuntelijan kannalta epäolennaisiin sovituksellisiin, äänensävyllisiin tai instrumentaalisiin seikkoihin, mikä on hävittänyt tavallaan sen perimmäisen rentouttavan kuuntelunautinnon. Toisaalta uuden musiikin luomisen, esittämisen ja opettamisen kautta olen saanut korvaavia ulottuvuuksia musiikkiin, mikä saa yhä liekin lepattamaan sisälläni.

Oma “urani” musiikin parissa alkoi kaverini opetettua minulle muutaman kitaraotteen, joiden avulla sain opeteltua pari heavyriffiä sähkökitaralla. Joku kaveriporukastamme osasi soittaa beat-kompin rummuilla, ja tadaa, perustimme ensimmäisen bändimme. En osannut musiikin teoriaa käytännössä ollenkaan, mutta siitä huolimatta soittotaito alkoi pikkuhiljaa kehittyä, saavuttaen pisteen, jossa kykenimme luomaan jo uutta musiikkia. 

Oman musiikin säveltäminen tai tuttavallisemmin biisien tekeminen imaisi mukaansa ja tarjosi ennenkokemattomia itsensä ilmaisemisen kanavia ja elämyksiä.

Musiikin teoriaa en vieläkään voi kehua tuntevani läpikotaisin, vaikka luonnollisesti käytännön kautta olen kyennyt tunnistamaan ja nimeämään runsaasti tiettyjä olennaisia musiikin lainalaisuuksia. Nuoteista en kykene vieläkään sujuvasti soittamaan, vaan opettelen esimerkiksi melodiat korvakuulolta. 

Musiikin opettajana, uhka vai mahdollisuus?

Suhteestani musiikin opetukseen on muodostunut hyvin ristiriitainen oman yksityiselämän kokemuspohjani,  opiskelujeni ja peruskoulun realiteettien yhteentörmäyksessä. En ole juurikaan saanut positiivisia kokemuksia oman peruskouluaikani musiikin opetuksen kautta, melkeinpä päinvastoin. 

Luokanopettajana Saarniston koulussa tällä hetkellä opetan musiikkia omalle nelosluokalleni sekä kuudennelle luokalle. Molemmilla ryhmillä on musiikkia yksi tunti viikossa. 

Neljäkymmentäviisi minuuttia. 

Oma filosofiani musiikin opetukseen nojaa vahvasti elämyksellisyyteen, siihen kokemukseen, missä oppilas on kykenevä esittämään musiikkia yhdessä toisten kanssa, jos vain neljään osaa laskea. Olen pyrkinyt yksinkertaistamaan teoriaa ja oikomaan mutkia suoriksi tarpeen vaatimalla tavalla, kunnes oppilaiden on mahdollista saavuttaa se elämys, että he oikeasti kykenevät saamaan eri instrumenteista musikaalista sisältöä ulos ja olemaan osa bändiä soittamassa heille tärkeää biisiä. 

Mielekkään yhteissoiton mahdollistamiseksi ovat itselleni muodostuneet tärkeimmiksi työkaluiksi värikoodit nuottien sijasta, värein merkatut koskettimet ja otelaudat, riisutut sointuotteet koskettimilla, helpommat erikoisviritykset kitaroissa, yksinkertaistetut rumpukompit sekä itsetehdyt, värikoodatut sana- ja säestyslaput. Näiden avustamana olemme saaneet toteutettua hienoja yhteissoittohetkiä oppilaidemme kanssa, huolimatta hyvin rajallisista aikaresursseista.

Minullakin alkaa jo parta harmaantua ja tukka on otsalta paennut. Myös alussa mainitsemani omat lapsuuden rock-sankarini ovat ohittaneet “parasta ennen”-päiväyksensä ja muuttuneet pappa-rockiksi jo vuosia sitten. On jälleen uusien sankarien aika, ja hyvä niin. Yritetään me opet puolestamme mahdollistaa näiden uusien ikonien syntyminen.

Silti: Long live rock'n'roll!!!

Hannu Huitu
Luokanopettaja
Saarniston koulu