Islanti opettaa - Salli Karin Vedestä ja surusta
Salli Kari: Vedestä ja surusta. Siltala, 2024. Kirjallisuuspiirin kuulumisia 6.10.2025
Teoksen kaksi kertomusta etenevät vuorolukuina: kertomus syöpähoidoista sairaalassa ja psykoterapiasta masennuksen vuoksi sekä kertomus residenssiajasta pienessä kylässä Islannissa. Tai pitäisikö puhua kolmesta kertomuksesta, sillä terapia jatkuu yhä vuosien kuluttua, syöpähoidon loputtua, etäyhteydellä Islannista Suomeen. Niin tai näin, ne ovat yksi kertomus, kuten toisiinsa kietoutuneiden säikeitten muodostama lanka. Rakenne on miellyttävä. Pelkän sairauskertomuksen lukeminen yhteen putkeen olisi liiankin rankkaa. Miltä esimerkiksi tuntuu ajatus, että omaa lihaskudosta siirretään reidestä rintaan, leikkauksen jättämää tyhjää kohtaa täyttämään. Paljon on ladattu tähän kirjan takaliepeessä siteerattuun kohtaan: ”Äkkiä tuntuu kuin kokonainen vuori voisi kaatua, kallio luhistua omaan painoonsa ja murskata minut siinä sivussa. Asiat muuttelevat muotoa, säröytyvät ja romahtavat sillä tavoin, varoittamatta.” Teksti on kauttaaltaan vaivatonta lukea: se on yksinkertaista ja kaunista, kertakaikkisen taidokasta suomea. Paikoin lauseet ja sanavalinnat ovat niin lyyrisiä, että lopputulos on kuin runoa. Lyyrisyys on itselleni aina ollut kertomustaiteessa viehättävin tyylipiirre. Moni muukin kirjallisuuspiirissämme koki, että teksti vaati tarkkaa lukemista: yhtään lausetta ei voinut hypätä yli. Arvelimme, että romaanin kirjoittaminen on ollut kirjailijalle myös terapiaa – etenkin kun hän ei ole ammatiltaan kirjailija vaan teatterilavastaja ja visualisti.
Islannissa koetut tapahtumat ja tunteet saavat merkityksensä syöpätaistelun taustaa vasten. Vaikka hoidoista, parantumisesta ja terveen papereiden saamisesta on kulunut jo vuosia, päähenkilön uusi elämä alkaa todella vasta residenssissä Islannissa. Hän oppii nyt kolmikymppisenä aikuisena jotakin, mitä ei lapsena koskaan oppinut: hän oppii uimaan. ”Tämä […] keho kykenee yhä oppimaan uusia asioita.” Voi iloita siitä, että oppiminen ei lopu aikuistumiseen. Ja Islannissa oleskellessaan hän todellakin ui: joka päivä on päästävä maauimalaan – kokemaan kylmän ilman ja lämpimän veden uskomaton yhdistelmä ja tunnettava miten vesi hoitaa mieltä ja kehoa. ”Uima-altaan vesi on kylmän ilman jälkeen toinen iho, yhtä lämpöä ja notkeutta. […] Krooli saa lihakset polttelemaan, rehkinnän jälkeen kelluskelen ja huljun. Pinnassa kulkee sateen sihinä, pinnan alla sen matala taajuus. / Vesi väistää, painaa ja nostaa, ja kuitenkin siitä saa otteen. Vesi tuntee ajatuksen painon. Kun rintakehää painaa ajatuksen verran, lantio nousee. Kelluminen alkaa, kun on valmis uppoamaan, vesi tietää milloin siihen luotetaan.” (S. 75). Yhdessä taiteilijakollegan kanssa uimiseen liittyy myös humoristisia piirteitä, kun kollega opettaa päähenkilön uimaan valasta: ”Liis näyttää minulle, kuinka valasta uidaan. Hän ei hallitse mitään olemassaolevaa uintitekniikkaa vaan keksii omia tyylejä. Valasta uidessa maataan vedessä selällään ja pyöräytetään molemmat kädet yhtä aikaa kaaressa ympäri, tämän jälkeen jalat potkaisevat suurena pyrstönä.” Kun kertojaminä ei heti opi, kollega täsmentää, että on ajateltava niin kuin valas ajattelee. ” ’You have to think like a whale’, Liis huutaa. / Minä ajattelen kuin pieni kala. On ajateltava isommin, suuria ja hitaita ajatuksia pysyäkseen pinnalla.” (S. 22.)
Niin ikään iso elämys on lähteä yksin kiipeämään vuorelle, vaikka siitä nimenomaan on varoitettu matkaajia: älä mene yksin. Vuorellenousu on yllättävän rankkaa, mutta opettavaista. ”Vuori ehdottaa minulle uutta olemisentapaa. Ehkä huipulta voisi saada jonkinlaisen vastauksen, kenties uuden näkökulman.” (S. 86.) Islannista opimme paljon tätä kirjaa lukiessa. Kun olet pääkaupungin, ainoan kaupungin, Reykjavikin ulkopuolella, on asutus harvaa. Palvelut ovat kaukana tai ajallisesti harvoin saatavana. Turisteja kyllä riittää, mutta riittää myös tilaa olla yksin – ja yksinäisyyttä päähenkilömmekin kaipaa tiiviin residenssiyhteisön vastapainoksi. Keskeisiä elementtejä tässä pohjoisessa Atlantin saaressa ovat meri, tulivuoret, sumu. Oleminen on toista kuin mihin on tottunut tiheään asutussa ruuhka-Suomessa. ”Olen mustalla hiekalla, on pyöreät kivet, on meren laaja, tyyni, vakaa. Täällä Atlantti ei ole töissä. Täällä se viettää iltaa ja liplattaa itselleen aikaa. / Rannan hiekka on tulivuoripölyä ja kotilohilettä. […]” (S. 168.)
Atlantin äärellä, sen äärettömyyden keskellä ihminen asettuu maailmankaikkeuden mittakaavaan, ja miten pieneltä hän näyttääkään.
Maailman eri kolkista, eri maista tulevat taiteilijat muodostavat residenssissä työskennellessään tiiviin yhteisön. Heillä on erilaiset taustat, yhteistä on aluksi vain tarve työskennellä rauhassa oman projektin parissa kaukana tavallisen arjen häiriötekijöistä. Jokaisella on oma tarinansa, ja tutustumisen myötä tarinoita myös jaetaan tai osia niistä. Romaanin minä-kertojalle ei ole helppoa avautua sairaudestaan, hoidoista, toipumisesta, peloista, vaikutuksista parisuhteeseen. Harvinaislaatuista tarinassa on päähenkilön puoliso: niin ymmärtäväinen ja rakastava mies ei ole aivan tavallinen aiemmin lukemissani kaunokirjallisissa kuvauksissa. Miten lie tosielämässä. Minäkertojan rinnalla ei kuulla suoraan miehen näkökulmaa: miten mies kokee tilanteen, mitä hän tuntee, kun puoliso on kuolemanvaarassa ja epävarmojen hoitojen varassa. Lukijan on kuviteltava miehen ajatukset ja tuntemukset päähenkilön kertoman pohjalta, pääteltävä ne siitä, miten mies toimii suhteessa sairastuneeseen puolisoonsa, yhteiseen tulevaisuuteen, elämän epävarmuuteen. Toivoisin, että jokaisella syöpää tai muuta vaikeaa tautia sairastavalla olisi rinnallaan noin rakastava, sympaattinen ja kannustava ystävä tai puoliso.
Atlantin äärellä, sen äärettömyyden keskellä ihminen asettuu maailmankaikkeuden mittakaavaan, ja miten pieneltä hän näyttääkään. ”Maailman vanhimmaksi eläimeksi on kirjattu eräs islanninsimpukka. / Sen iäksi arvioitiin 507 vuotta. Silloin keski-ikä koittaa 253 vuoden kohdalla.” (S. 170). Mitä on ihminen, simpukan rinnalla, jos ihmisen keski-ikä alkaa siinä neljän-viidenkymmenen vuoden hujakoilla? Kuten simpukan myös ihmisen elämä on arvaamatonta ja ulkoisten vaikuttimien armoilla: ”Kävelen puuportista valkoisten ristien ja hentovartisten luonnonkukkien täplittämälle nurmikentälle. Pysähdyn katselemaan hautoja. / Erään ristin kaiverruksessa synnyin- ja kuolinpäivä on sama: 4.2.1985. / Sellaisen elämän keski-ikä lasketaan tunneissa. / Viereisellä haudalla elinvuosia on ollut yhdeksänkymmentä.” (S. 61). Simpukka elää vähintään viisi kertaa niin pitkään kuin ihmisistä pitkäikäisimmät. Ja kuinka julma voikaan ihminen olla raivoisan tiedonhalunsa ajamana: ”Simpukka kuoli, kun tutkijat avasivat sen kuoren.” (S. 170). Kuinka pitkään tuo islanninsimpukka olisi saattanut elää, jos olisimme antaneet sen olla rauhassa? Kuusisataa, kenties tuhat vuotta?
Islannin eläimistöstä mainittakoon vielä lampaat, jotka laiduntavat vapaina kuten porot Suomen Lapissa, sekä korpit, myyttinen eläin, monikossa. ”Saagan mukaan Odin lähetti aamuisin korppinsa Huginin ja Muninin keräämään maailmasta tietoa. Toinen linnuista oli ajatus ja toinen muisti.” (S. 19)
Islanti opettaa. Siellä, äärettömän äärellä, keskellä valtamerta, vuorten ja erämaiden keskellä, ihmisten rakentaman maailman laidalla, ihminen kohtaa itsensä, rajallisuutensa, mahdollisuutensa, toiveensa ja pelkonsa. Kenties ylittää jonkin niistä, rajoista, rajoitteista. Uudistuu. Kasvaa.
