Suomi
Uudenkaupunkin Museo
Museo

TALOTARINOITA puretuista rakennuksista

Talotarinoita –näyttely kertoo kymmenestä talosta, joita ei enää ole olemassa: Yksittäisten talojen yksittäisistä tarinoista, kuten niiden asukkaista, käyttötarkoituksista ja nimityksistä. 

Mitä valmistettiin etumaisessa ja takimmaisessa brännissä? Miksi Kräkin taloa on aikaisemmin kutsuttu Ljungin tai Ljungmanin taloksi? Mikä talo toimi yhdyssiteenä Euroopan ja Venäjän välisessä lennätinliikenteessä? Miksi yleisen saunan yläkerrassa valmistettiin sukkia? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Uudenkaupungin museon verkkonäyttely Talotarinoita.


MUUTTUVA KAUPUNKI

Uudenkaupungin keskustan läntistä osaa Georg Nyblinin kuvaamana vuonna 1897...
... ja sama alue vuonna 2020.

Uusikaupunki oli pitkään peltojen ympäröimä ja matalien puutalojen muodostama tiivis kaupunki.  Ensimmäiset kerrostalot oli rakennettu 1940-luvulla telakkatoiminnan kasvun tarpeisiin mutta laajemmin kerrostalojen rakentaminen alkoi 1950- ja 1960-lukujen taitteesta lähtien. Keskustan ensimmäiset kerrostalot valmistuivat 1950-luvun puolivälissä. Samalla vanhoja puutaloja alettiin purkaa.  

Teollistumisen aikana 1960-luvulla kaupungissa uskottiin voimakkaaseen väkiluvun kasvuun tulevina vuosikymmeninä. Äärimmäisenä ajatuksena oli muuttaa koko puutalokeskusta 3-kerroksisten lamellikerrostalojen alueeksi. Kaupunkisuunnittelu tuolloin oli hyvin uudistushenkistä, korostaen kasvua ja tehokkuutta. Vanhojen, usein huonokuntoistenkin puutalojen tilalle haluttiin moderneja mukavuuksia; puutaloissa kun harvoin oli esimerkiksi sisävessaa tai vesijohtoja. Kaupungissa alkoikin 1960-luvulla erittäin vilkas rakennuskausi. Keskustan kalliiden tonttien vuoksi kerrostalojen rakennuttajat suuntasivat nyt jo kauemmaksikin, esimerkiksi Sorvakkoon, ja kaupunki alkoi vähitellen lähiöistyä.  

Kun autotehtaan uusille työntekijöille tarvittiin kiireesti asuntoja, ei vanhojen talojen suojelu ollut päällimmäisenä mielessä. Kuitenkin jo 1960-luvulla käytiin keskustelua joidenkin yksittäisten rakennusten suojelemisesta. Keskustelu oli kaksijakoista; usein kiinteistöjen omistajat halusivat purkaa vanhat rakennukset ja myydä tontit rakennusfirmoille, kun taas monet asukkaat halusivat säilyttää viihtyisän puutaloalueen.  

Vanhojen, 1800-luvulla rakennettujen talojen arvo alettiin laajemmin huomata 1970-luvulla. Seuraavan vuosikymmen puolivälissä tavoitteeksi asetettiin säilyttää puutaloalue mahdollisuuksien mukaan entisen kaltaisena. Samaan aikaan myös kaupunkilaisten näkemykset kaupunkikuvasta muuttuivat; nyt haluttiin väljiä omakotitaloalueita ja vanhojen rakennusten säilyttämistä. 



WALLININ TALO - KAUPAN TALO

Alinenkatu 32 eli Wallinin talo kuvattuna torin suunnasta vuonna 1919...
... ja sama paikka vuonna 2020.

Kauppahuone Lindén & Wallin kehittyi Uudenkaupungin suurimmaksi tukku- ja vähittäisliikkeeksi 1800-luvun lopulla. Yritystä pyörittäneet raumalaiset veljekset Knut ja Albert Wallin sekä Karl Lindén olivat myös laivanvarustajia, ja kauppahuone kävikin lisäksi mm. laajaa puutavara- ja siemenkauppaa. 

Myöhemmin ns. Wallinin talon liikettä jatkoi yksinään Knut Wallin. Hän rakennutti tontilleen Koulu- ja Rantakadun kulmaan myös putkut eli pienet rantakioskit 1900-luvun alussa. Aamuisin putkujen luukut avattiin ja näin alas laskettuina ne toimivat myyntipöytinä. 

Wallinin talo muuttui 1930-luvulla Kauppakunta Kalannin taloksi. Aikalaismuistojen mukaan tontti oli Wallinin liiketoiminnan päättymisen jälkeen joutunut ”suorastaan rappiolle ja hevosten parkkipaikaksi”, mutta nyt tilanteeseen tuli muutos. Liikerakennus modernisoitiin 1940-50-luvuilla Kauppakunnan tarpeita vastaavaksi. Rakennuksen puiston puoleisessa päädyssä toimi ravintola Kirsta.  

Kaupassakäynti aikana ennen tavarataloja oli hyvin erilaista verrattuna nykypäivän itsepalvelumarketteihin. Pieniä kauppapuoteja, kuten perinteisiä siirtomaatavaraliikkeitä ja sekatavarakauppoja oli paljon eri puolilla kaupunkia. Varsinkin kesällä kaupassa piti käydä usein huonojen säilytysolosuhteiden vuoksi, ja mm. liha, maito ja leivät ostettiin usein omista kaupoistaan. 

Kauppakunnan talo purettiin vuonna 1966 uuden Sokos-tavaratalon tieltä. 


POSTITALO - YHTEYDET MAAILMALLE

Rauhankatu 4 ja Alinenkatu 36 kulma eli Postitalo Augusta Olssonin kuvaamana 1900-luvun alussa...
...ja Postin talo samassa paikassa vuonna 2020.

Uudenkaupungin lennätinasema yhdisti Euroopan Venäjään, ja sitä kautta aina Aasiaan asti, vuosina 1869-1954. Tämän mahdollisti Ruotsin Grisslehamnista Uuteenkaupunkiin vedetty merikaapeli.  

Lennätinlaitos toimi 1800-luvun loppupuolelta lähtien komeassa puutalossa Alisen- ja Rauhankadun kulmassa. Lennättimen toimistolla oli kaksi eri osastoa: merikaapelista vastasi Det Store Nordiske Telegraf-Selskab, eli uusikaupunkilaisittain ”tanskalainen lennätin”, ja mantereen puolen yhteyksistä suomalainen lennätin. Tanskalaiset virkailijat ja heidän perheensä vaikuttivat mm. kaupungin seura- ja yhdistyselämään piristävästi. 

Suomen itsenäistyttyä yhteys Venäjälle jäi lähes kokonaan pois käytöstä. Radiotekniikan kehitys taas vähensi tanskalaisen lennättimen merkitystä. Suomalainen lennätin lakkautettiin vuonna 1927, kun se liitettiin osaksi postilaitosta. Tanskalaisen lennättimen toiminta päättyi Uudessakaupungissa vuonna 1954.  

Posti muutti siis vuonna 1927 samaan rakennukseen lennätinlaitoksen kanssa. Tätä ns. postitaloa kutsuttiin vielä tässä vaiheessa Suomalaisen Seuran taloksi silloisen omistajansa mukaan. Posti toimi kulmatalon Rauhankadun puoleisessa osassa ja lennätin Alisenkadun puoleisessa osassa.  

Postipankki osti rakennuksen vuonna 1971 ja ryhtyi purkamaan sitä seuraavana vuonna. Vuonna 1976 tontille valmistui kolmikerroksinen virasto- ja liikerakennus, josta muun muassa posti sai ajanmukaiset tilat.


ETUMAINEN JA TAKIMMAINEN BRÄNNI - VIINAA JA HILLOA

Ruokolanjärven pohjoisrannalla sijainneet Etumainen bränni, olutpanimo Pryki ja Takimmainen bränni Ole Jonsen Aunen ottamassa valokuvassa 1870-luvulla ...
... ja sama maisema vuonna 2020.

Ruokolanjärven rannalla poltettiin viinaa 1800-luvun lopulla: Frans Tolletin Nystads bränneri ab rakennutti vuonna 1860 järven pohjoisrannalle viinanpolttimon, joka kuitenkin paloi kymmenen vuotta myöhemmin. Rakennuksen tarkasta sijainnista ei ole tietoa.  

Tollet rakennutti palaneen brännin tilalle kaksi uutta; etumainen bränni järven pohjoisrannalla ja takimmainen bränni itäisellä rannalla valmistuivat vuonna 1871. Myös yrityksen nimi muuttui Bränvinsbrännen F.A.K. Tollet:ksi. Tehtaissa viina säilöttiin tynnyreihin, joista juoma laskettiin tehtaiden omissa myymälöissä asiakkaiden kannuihin ja pulloihin.  

Vuonna 1877 Frans Tollet myi etumaisen brännin, missä viinanpolttoa jatkoi Nystads Ångbränneri ab aina vuoteen 1919 asti. Takimmaisen brännin rakennukset paloivat vuonna 1929 tuhopoltossa. 

Reino Olkun Makeis ja Mehu oy -niminen yritys pakeni maailmansodan vuoksi Viipurista Uuteenkaupunkiin ja asettui etumaiseen bränniin. Hirsirakennuksen pinta rapattiin ja tehtaan toiminta aloitettiin vuonna 1946.  

Lakritsista muodostui yksi Makeis ja Mehun päätuotteista. Makeistuotanto siirrettiin kuitenkin vuonna 1951 Kouvolaan ja Uudessakaupungissa jatkettiin hillojen, mehujen ja säilykkeiden valmistamista aina 1980-luvulle asti. Vuonna 1977 toiminta siirtyi kuitenkin uuteen tehdasrakennukseen osoitteessa Ketunkalliontie 1 (nykyisen K-Supermarket Itäpoijun paikalla), ja samalla etumainen bränni purettiin.


KYLPYLÄ - PAREMMAN VÄEN SAUNA

Alinenkatu 3:ssa sijainnut Uudenkaupungin Kylpylä Oy:n rakennus 1930-luvulla...
... ja sama paikka vuonna 2020.

Uudenkaupungin kaupunkitaloissa ei yleensä ollut omia saunoja vielä 1900-luvun alussa. Ruutukaava-alueen ulkopuolelle sijoitettuja yleisiä saunoja käyttivät ns. tavalliset kaupunkilaiset kuten merimiesperheet ja käsityöläiset. Porvaristo oli kylpenyt omassa Bethesda-nimisessä kylpylässään Saunasillassa (nykyisen kalasataman paikkeilla) 1800-luvun lopulla mutta kylpylän lopetettua heiltä puuttui paikka missä saunoa talviaikaan. Kesällä porvarisperheet kylpivät saariston huviloillaan.  

Kaupunki luovutti uudelle ”paremman väen saunalle” ilmaisen tontin, jolle rakennettiin vuonna 1917 Uudenkaupungin kylpylä oy. Kivitalon kylpylään kuljettiin pitkää käytävää pitkin ensin myyjän tiskille, josta saattoi ostaa pääsylippuja ja limsaa. Seuraavana oli pukuhuoneet, jotka oli jaettu valkoisilla verhoilla eri osioiksi. Pesutilassa kaksi rouvaa pesi saunavieraat puhtaiksi. Perimmäisenä oli itse sauna.  

Kylpylälaitos menestyi aluksi hyvin ja rakennusta ryhdyttiinkin laajentamaan vuonna 1920. Uudessa osassa ei kuitenkaan koskaan kylvetty vaan toinen kerros vuokrattiin Uudenkaupungin Sukka Oy:lle, joka toimi rakennuksessa vuoteen 1929. Seuraavana vuonna yläkerran tilat kunnostettiin asuinhuoneiksi. Kylpylälaitos ei kuitenkaan enää kannattanut, ja 1950-luvulla talo muutettiin kokonaan osakehuoneistotaloksi. Rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 2016. 


SEURAHUONE - HUONEITA MATKUSTAVILLE

Rantakatu 9 ja Blasieholmankatu 2 kulma eli Seurahuone 1930-luvulla...
... ja sama paikka vuonna 2020.

Taivassalolainen mylläri ja liikemies Paavo Aaltonen rakennutti Seurahuonetta Alisenkadun ja Blasieholmankadun kulmaan samaan aikaan kun junarata Uuteenkaupunkiin valmistui vuonna 1924. Hotelli ja ravintola avattiin kaksi vuotta myöhemmin. Kaksikerroksisessa kivitalossa oli paikallislehden mukaan ”Euroopan suurten hotellien tunnelmaa”. Talon yläkerrassa oli 9 huonetta ”matkustavaisille” ja alakerrassa aula, ruokasali, kabinetti ja taloustiloja. Lisäksi talosta löytyi vuokrahuoneistoja.   

Paavo Aaltonen pyöritti Seurahuonetta vaimonsa Helenan kanssa vuoteen 1933 asti, jolloin Paavo kuoli vain 41-vuotiaana. Leski jäi hoitamaan hotellia kolmen lapsen yksinhuoltajana. Sota-aika lopetti hotellitoiminnan, jonka jälkeen talo muutettiin kokonaan vuokrataloksi. Pitkään 1950-luvulle asti jatkunut vuokrasäännöstely kuitenkin vaikeutti yrityksen taloutta, kun vuokratulot eivät kattaneet kiinteistön vaatimia huolto- ja korjauskustannuksia.  

Kiinteistön talonmiehenä ja Helenan apuna oli hänen poikansa Urpo. Äiti ja poika asuivat talossa itsekin, ja muuttivat aina huoneistosta toiseen sen mukaan, mikä asunto milloinkin oli vapaana. Pitkän ulkorakennuksen saunaankin majoitettiin ajoittain väkeä. Pihalla oli autotalli ja puuvajat jokaiselle huoneistolle. Rantakadun puoleinen pihan osa oli puutarhana ja kasvimaana, mistä löytyi jokaiselle perheenjäsenelle kasvatetut omat hedelmäpuunsa.  

Helena ja Urpo päättivät myydä kiinteistön, kun talon vaatimaan suureen peruskorjaukseen ei ollut varaa, ja toisaalta ikäkin alkoi vuokraisäntiä painaa. Vanha Seurahuone purettiin vuonna 1970 ja tilalle rakennettiin kerrostalo. 


ENROTHIN TALO - KIVITALO PUUTALOKAUPUNKIIN

Rauhankatu 8 ja Ylinenkatu 28 kulmatalo eli Enrothin talo vuonna 1917...
... ja sama paikka 2020.

Kauppias Edvard Harloff rakennutti komean kivitalonsa Ölkkyisten kortteliin 1850-luvulla. Talo muistutti paljon naapuriaan, leipurimestari Palmroosin rakennuttamaa kivitaloa, joka myöhemmin toimi kaupungin raatihuoneena. Samaan aikaan oli kaupungissa rakenteilla myös kolmas kivitalo, apteekkari Ljungmanin talo.  

Nämä talot olivat ensimmäiset laatuaan puutalojen kaupungissa. Ainakin Palmroos ja Ljungman olivat menettäneet kotinsa ja yritystensä tilat kahdessa suuressa kaupunkipalossa vuosina 1846 ja 1855. Ajatuksena oli siis rakennuttaa tulipaloja paremmin kestävät talot. Rakentamisesta tuli ilmeisesti myös pienimuotoinen kilpailu, kun yksikerroksisiksi tarkoitetuista taloista tulikin kerrosta korkeampia! Harloff rakennutti taloonsa myös kaupungin ainoan, takorautaisella kaiteella varustetun parvekkeen. 

Tässä ns. Enrothin kulmassa on toiminut aikanaan useita eri yrityksiä ja talossa on asunut monenlaista väkeä, mutta nimensä talo on saanut tehtailija Leonord Enrothin mukaan. Hän osti rakennuksen 1800-luvun lopussa. Enrothin perhe asui yläkerrassa, ja alakerrassa toimi Leonordin Läkki-, pelti- ja kuparisepänliike. Myöhemmin toistakymmentä miestä työllistänyt peltisepänliike siirtyi vieressä sijainneeseen erilliseen puurakennukseen. Leonord Enroth sairastui ja kuoli vuonna 1958, jolloin talo myytiin.


SÁVONIN TALO - PORVARISKODISTA PANKIN TALOKSI 

Koulukatu 5 eli Sávonin talo 1870-luvulla...
... ja sama paikka vuonna 2020.

Pian vuoden 1855 kaupunkipalon jälkeen laivanvarustaja ja kauppias Johan Malmlund rakennutti komean vinkkelitalon Koulukadun ja Alisenkadun kulmaan. Kymmenisen vuotta myöhemmin talon osti Erik Savón, jonka mukaan rakennusta kutsuttiin kauan Savónin taloksi.  

Savónista kehittyi yksi kaupungin huomattavimmista liikemiehistä; Hän harjoitti laajaa puutavara- ja laivanvarustustoimintaa, toi kaupunkiin suolaa ja vei maailmalle mm. kauraa. Tämän yhteiskunnallisestikin hyvin aktiivisen porvarin kotitalo edusti aikansa varakkaan väen asumista. Porvaristalot olivat erityisesti edustuskoteja ja niiden suurissa saleissa ja ruokasaleissa kestittiin vieraita jos jonkinlaisilla kutsuilla ja juhlissa. Savónin talossa mahtui esimerkiksi viettämään tyttären häitä, joissa vieraita oli kertoman mukaan 180 henkilöä!  

Porvariskodeissa kaikkea oli paljon; seinillä komeakuvioiset tapetit, katossa voimakkaat boordit ja listoitukset, huonekaluissa hapsuja ja paljon yksityiskohtia. Lisäksi pöytien ja piironkien päällä oli runsaasti koriste-esineitä. Muiden ylellisyyksien ohella Erik Savón hankki kotiinsa Uudenkaupungin ensimmäisen puhelimen ja rakensi oman puhelinlinjan kaupunkiasunnostaan huvilalle Isoon-Vilissaloon.  

Savónien jälkeen taloa on kutsuttu Helsingin Osakepankin mukaan HOPin taloksi. Yksi kaupungin vanhimmista pankeista hankki toimitilat Savónin talosta vuonna 1912. Tuolloin pankki oli kuitenkin nimeltään vielä Vaasan Osake-Pankki, joka sulautui myöhemmin Suomen Liittopankkiin ja sen jälkeen Helsingin Osakepankkiin. Pankki osti talon leski Sofia Savónin kuoltua, ja vuonna 1962 rakennus purettiin kaupungin ainoan ”pilvenpiirtäjän” tieltä.


KRÄKIN TALO - APTEEKKARIN SUVUN TALO

Koulukatu 7 eli Kräkin talo 1870-luvulla ...
... ja sama paikka vuonna 2020.

Nils Ljungman tuli apteekkariksi Uuteenkaupunkiin vuonna 1832. Vuosisadan puolivälissä hän menetti kaupunkipaloissa kaksi kertaa asuntonsa ja apteekkinsa. Näissä vuosien 1846 ja 1855 suurpaloissa Uusikaupunki tuhoutui lähes kokonaan. Palot aiheuttivat paljon inhimillistä hätää kaupungissa, jossa kärsittiin samaan aikaan Krimin sodan vaikutuksista.  

Paloista sisuuntuneena Ljungman rakennutti vuonna 1856 asunnokseen ja apteekikseen kivitalon (nykyinen VPK:n talo) Koulukadun ja Ylisenkadun kulmaan. Kivitalon viereen Koulukadulle hän rakennutti samalla puisen asuintalon, jota on myöhemmin kutsuttu Kräkin taloksi.  

Ljungman myi apteekkinsa vuonna 1873 Ernst Sipeliukselle, jonka aikana apteekki muutti kivitalosta viereiseen Koulukadun puutaloon vuokralle. Apteekkiin tultiin sisään kadun puolelta komeita kaksisuuntaisia portaita pitkin, ja oven päällä komeili suuri apteekkikotka. Suuri osa lääkkeistä valmistettiin 1800-luvulla itse apteekeissa, ja tontilla olikin sekä laboratoriorakennus että jääkellari apteekin tarpeita varten. 

Vuonna 1881 Sipeliuksen apteekki muutti Alisellekadulle, ja entiseen apteekkitaloon muutti asumaan Ljungmanin tyttären, Maria Ljungin perhe. Marian vanhempien kuoltua VPK osti kivitalon ja Maria asuttamansa puutalon. Koulukadun taloa kutsuttiinkin pitkään Ljungin taloksi. Kräkin talo -nimensä rakennus on saanut Maria ja Carl Ljungin tyttäreltä Sigrid Kräkiltä, joka asui talossa kuolemaansa (1943) saakka. Sigrid oli ruotsalaisen kansakoulun opettaja ja aktiivinen esimerkiksi Rouvasväen yhdistyksessä. Hän avioitui kauppias Fredrik Kräkin kanssa vuonna 1889 mutta jäi leskeksi jo seuraavana vuonna. Talo on siis ainut näyttelyissä esitellyistä, joka on nimetty naisen mukaan. 

Talotarinoita -näyttelystä on tehty myös mobiiliopas:
https://tarinasoitin.fi/talotarinoita

sekä video, joka kertoo kaupunkikuvan muutoksesta Alisellakadulla 1950-70-luvuilla:
https://youtu.be/j7a1J819dCA