Uudenkaupungin historian lyhyt oppimäärä

 

Puuastioiden valmistuksen ja meriyhteyksien synnyttämä kaupunki

Uuttakaupunkia ympäröivällä seudulla oli erilaisten puuastioiden valmistus muodostunut vahvaksi elinkeinoksi jo varhaisella keskiajalla. Nykyisen Kalannin kirkonkylän alueella oli Männäisten vilkas markkinapaikka, jossa tavara vaihtoi omistajaa. Hyvä meriyhteys oli edellytys kaupankäynnin kehittymiselle. Ikivanha laivareitti kulki Kalannista Itämerelle. Alueen talonpojat olivat käyneet Ruotsin, Tanskan ja Baltian satamakaupungeissa myymässä puuastioita ja paluulastissaan he olivat tuoneet mm. suolaa. Markkinoillaan vakkasuomalaiset myivät tätä suolaa ja valmistamiaan puuastioita mm. sisämaasta tulleille ostajille. Tämän kaupankäynnin laillistamiseksi alueelle perustettiin kaupunki - Uusikaupunki.

 

 

 

Uusikaupunki rauhan solmimisen aikaan 1721.

Kuningas Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin silloisten Pietolan, Mäyhölän ja Ruokolan kylien alueelle 19.4.1617. Alueen talonpojat muuttivat kaupunkiin ja ryhtyivät harjoittamaan kauppaa Uudenkaupungin porvareina.

Uusikaupunki alkoi muodostua torin ympärille melko epäsäännöllisesti. 1600-luvun puolivälissä kaupunkiin määrättiin ensimmäistä kertaa asemakaava, joka oli ajan muodin mukaisesti säännönmukainen ruutuasemakaava. Siinä torin pohjois- ja eteläpuolelta kulkivat itä-länsisuuntaiset pitkittäiskadut ja kohtisuoraan niitä poikittaiskadut. Tämä asemakaava on nykyisenkin Uudenkaupungin ruutukaava-alueen pohjana.

Melko pian perustamisen jälkeen Uuteenkaupunkiin ryhdyttiin rakentamaan seurakunnalle omaa kirkkoa. Tämä nykyinen vanha kirkko valmistui 1629 sellaiseen kuntoon, että sitä voitiin käyttää jumalanpalveluksissa. Harmaakivinen vanha kirkko on Uudenkaupungin keskusta-alueen vanhin rakennus ja samalla ainoa rakennus, joka on säilynyt 1600-luvulta.

Uudessakaupungissa toimi jo 1600-luvulla lasitehdas, joka oli laatuaan ensimmäinen Suomessa. Tukholmalainen Kustaa Joung perusti lasitehtaan vuonna 1681 ns. Wasaborgin kortteliin (nyk. Alisenkadun ja Koulukadun kulmassa, S-marketin paikalla). Tehtaassa valmistettiin vaihtelevalla menestyksellä mm. kristalli- ja ikkunalasia neljän vuoden ajan. Vuonna 1685 kaupungissa riehui tulipalo, joka tuhosi myös lasitehtaan.

Ison vihan päättänyt rauha solmittiin Uudessakaupungissa

Ison vihan alkaessa 1713 venäläiset sotavoimat valloittivat Vakka-Suomen ja Uudenkaupungin. Kaupungista lähtivät kaikki ne asukkaat, joilla suinkin oli mahdollisuus, vihollista pakoon Ruotsiin. Venäläiset hallitsivat kaupunkia. Vanhan kirkon länsipuolinen ns. Puominmäki varustettiin vallituksin ja mäkeä ryhdyttiinkin myöhemmin kutsumaan Vallimäeksi. Tuhansien miesten vahvuinen venäläinen sotaväki jätti jälkensä kaupunkiin tuhoten kaupunkilaisten rakennuksia, peltoja ja muuta omaisuutta. Monen vuoden sodankäynnin jälkeen ryhdyttiin lopullisiin rauhanneuvotteluihin vuonna 1721, joiden paikaksi oli venäläisten vaatimuksesta valittu Uusikaupunki. Ruotsalaisten ja venäläisten rauhanhierojien pitkällisten neuvotteluiden jälkeen allekirjoitettiin elokuun 30. päivä rauhansopimus, Uudenkaupungin rauha.

Kaupungin rakennettu alue laajenee

Rauhan jälkeen alkoi uusi aika ja pakolaiset pääsivät muuttamaan takaisin kotikaupunkiinsa. Alkoi jälleenrakentaminen. Kaupungin asukasluku nousi nopeasti ja asunto- ja tonttipula oli suuri. 1700-luvun puolivälissä kaupungissa oli noin puolitoistatuhatta asukasta. Vanhan ruutukaava-alueen ulkopuolelle alkoi syntyä ns. esikaupunkeja, jotka eivät noudattaneet säännöllistä tontti- ja korttelimuotoa. Nämä asuinalueet olivat pääasiassa merimiesperheiden asuttamia. Toinen alue muodostui Kaupunginlahden pohjukkaan ja toinen Vallinmäen ympärille. Uusikaupunkilaisille merimiehille Tukholma oli tuttu kaupunki ja sieltä otettiin myös nimet näille uusille asuinalueille: Blasieholma ja Balzarborg. Kaupunginlahti toimi kaupungin sisäsatamana, johon esim. kaljaasit rantautuivat purkamaan kauppalastejaan rannalla oleviin kauppiaiden makasiineihin. Esimerkiksi vuonna 1765 Kaupunginlahden rannalla on ollut jopa 158 ranta-aittaa.

1800-luvulla Uudenkaupungin taloudellinen kehitys oli suotuisaa. Kaupankäynti vapautui, kun kaupunki sai tapulioikeudet 1830-luvulla. Nyt oli edellytys nousukauden alkamiselle. Kaupungin väkiluku nousi nopeasti ja se kaksinkertaistui vuosien 1810 ja 1850 välisenä aikana. 1800-luvun puolivälissä asukasmäärä oli noin 3000.

Lääninarkkitehti Chiewitzin laatima asemakaava, 1856

Uudenkaupungin merenkulun kukoistusaikaa 1800-luvulla

Merenkulku kehittyi Uudenkaupungin tärkeimmäksi elinkeinoksi palvellessaan kaupankäynnin ja puuastiakotiteollisuuden tarpeita. Laivoja rakennettiin, jotta päästiin kauppamatkoille kotiseutua kauemmaksi. Länteen avautuva meri on ollut jo varhain vakkasuomalaisten yhdystie länteen ja etelään. Kaupankäynti jatkui vilkkaana jo heti kaupungin perustamisen jälkeen. Suosituimmat satamat olivat Tukholma ja Kööpenhamina. Uusikaupunkilaisten laivat olivat 1700-luvulla melko pieniä ja avonaisia, koska tällaiset sopivat parhaiten puutavaran kuljetukseen. Uudenkaupungin kauppamerenkulun kulta-aikaa enteili vuosi 1840, jolloin kaksi uusikaupunkilaista alusta purjehti Itämeren ulkopuolelle. Ensimmäinen lähtijä Välimerelle oli Gabriel Lindrothin ja Gabriel Cederin priki Ceres, joka vuonna 1840 purjehti puutavaralastissa Espanjan Cadiziin. Saman vuoden lopulla J.G. Blomin ja I.W. Ramsellin parkkilaiva Charlotta purjehti puutavaralastissa Pohjanmerelle. Paluulastina tuotiin suolaa.

Suuren laivanrakennuskauden (1857-1876) aikana Uudessakaupungissa oli neljä, parhaimmillaan jopa viisi laivaveistämöä - Kainpirtinniemellä ja Sorvakossa. Purjealuksia rakennutettiin myös muualla, mm. Siidepyyssä Pohjanmaalla. Suurimpien laivojen varustajina olivat yleensä kaupungin varakkaimmat porvarit, joilla saattoi olla osuuksia useisiin laivoihin. Vuosina 1857-76 Uudenkaupungin varveilla rakennettiin kokonaan 25 uutta purjealusta ja uudelleen rakennettiin tai kunnostettiin 40 alusta. Uusikaupunkilaisten omistuksessa oli näiden vuosien aikana kaikkiaan noin 130 purjealusta. Vuonna 1875 Uudenkaupungin kauppalaivasto oli virallisesti Suomen kolmanneksi suurin, Raahen ja Viipurin mennessä edelle. Tosin Viipurin lästimäärää lisäsivät sisävesiliikenteen lotjat, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet kauppalaivastoon.

Uusikaupunkilaisten laivat olivat joko Itämeren- tai ns. syvänvedenlaivoja. Itämeren purjehtijat, yleensä kuunarit ja kaljaasit, suuntasivat matkansa useimmiten Kööpenhaminaan. Sinne vietiin pääasiassa puutavaraa ja takaisin tuotiin painolasti tai suolaa. Välimeren purjehduksille lähtivät parkit, kuunarit ja prikit. Määräsatamina olivat mm. Valencia, Barcelona, Malaga, Cadiz. Välimeren satamista haettiin myös pääasiassa suolaa. Syvänveden purjelaivat purjehtivat Euroopan vesien ulkopuolelle pääasiassa Pohjois-Amerikkaan sekä Etu- ja Taka-Intiaan. Laivat olivat fregatteja tai parkkilaivoja. Laivat olivat ulkomailla rahdinkuljetuksessa kuljettaen tavaraa satamasta toiseen vuosiakin käymättä kotimaassaan

1880-luvulta lähtien puutavaran kysyntä maailmalla väheni ja kansainvälisten laskusuhdanteiden takia rahdista saadut voitot pienenivät. Tämä vaikutti uusikaupunkilaisiin laivoihin ja laivayhtiöihin. Lisäksi 1800-luvun lopulla purjelaivojen kilpailijoiksi rahtiliikenteeseen tulivat höyrylaivat. Uusikaupunkilaista kauppalaivastoa kasvatettiin tuolloin pääasiassa ostamalla ulkomailta käytettyjä teräslaivoja, mm. useita rautafregatteja. Pikku hiljaa kuitenkin merenkulun kultakausi Uudessakaupungissa alkoi hiljetä.

Puutalokaupungin riesana tulipalot

Uusikaupunki, kuten muutkin vanhat puukaupungit, on palanut useaan otteeseen. 1600-luvun lopulla kaupungissa oli kolme isompaa tulipaloa ja 1700-luvun lopussa yksi. Tuhoiltaan laajimmat tulipalot tapahtuivat 1800-luvulla, jolloin suurin osa kaupungista joutui tulen armoille. Vuonna 1846 kaupungin itäosa paloi kahdessa palossa ja yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 1855, tuli tuhosi laajoja alueita kaupungin länsiosissa. Näiden palojen jälkeen kaupunki sai uuden, lääninarkkitehti G.T. Chiewitzin laatiman asemakaavan, joka hyväksyttiin 1856. Nyt kaupungin aluetta laajennettiin kortteliriveillä pohjoiseen, päätettiin uuden kirkon rakentamisesta, määrättiin kaduille ja tonteille istutettavaksi lehtipuita, kaavoitettiin puistoja, vaadittiin nähtäväksi talojen julkisivupiirustukset jne. Nykyinen vanha puutaloalue Uudessakaupungissa pohjautuu juuri tähän suurten tulipalojen jälkeiseen asemakaavaan.

 

Elämä Uudessakaupungissa oli varsin seesteistä vielä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana. Asukasluku pysyi melko muuttumattomana - noin 4000:ssä asukkaassa. Suurimpia työnantajia olivat Uudenkaupungin telakka sekä erilaiset tekstiiliteollisuuden yritykset, joita kaupunkiin oli sijoittunut. Myös piirimielisairaala, joka 1918 oli aloittanut toimintansa vanhalla kasarmialueella (nyk. virastotalon ja poliisitalon alue) työllisti uusikaupunkilaisia. Rautatieyhteys Turkuun oli lopulta saatu syksyllä 1924.

 

Kaupunki herää "Ruususen unesta"

1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa Uudessakaupungissa tehtiin useita erilaisia kaupungin tulevaisuuden kannalta tärkeitä kehittämispäätöksiä. Satamaa ruopattiin ja sinne rakennettiin uusi laituri, liikenneoloja parannettiin ja päätettiin turvata makean raakaveden saanti patoamalla vesialue merestä, ns. Makeanvedenallas. Nämä satsaukset vaikuttivat siihen, että uutta teollisuutta saattoi sijoittua kaupunkiin. Rikkihapon lannoitetehdas aloitti tuotannon 1965 (nyk. Kemira GrowHow), Esson nestekaasun täyttölaitos 1968, Saab-Valmetin autotehdas 1969 (nyk. Valmet Automotive) ja Salcompin komponenttitehdas 1974. Uudet teollisuuslaitokset tarjosivat työpaikkoja, jotka toivat kaupunkiin uusia asukkaita. Asukkaille tarvittiin uusia asuinalueita ja palveluita. Kaupungin kasvun aika 1970-80-luvuilla oli suurta. Kun kaupungissa vuonna 1960 oli 4500 asukasta, oli se kymmenen vuoden kuluttua jo kaksinkertaistunut lähes 9000:ään ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua, 1980-luvun alussa kolminkertaistunut noin 14000:ään.

Sotien jälkeen Uudenkaupungin alue oli laajentunut mm. Sorvakkoon, Janhualle, Pietolaan ja Ruokolaan, joihin oli rakennettu pientaloja. Ensimmäiset kerrostalot oli rakennettu sotien jälkeen telakan työväestölle (ns. Uranuksen talot). 1960-luvulla rakennettiin kerrostaloja mm. Kukonmäkeen ja Pietolaan, ensimmäiset Uudenkaupungin rivitalot valmistuivat myös 1960-luvun alussa Pietolaan. Vilkkainta asuntorakentaminen oli autotehtaan suuren kasvun aikana 1970-luvulla. Tuolloin rakennettiin Santtion asuinaluetta, Sorvakon kerros- ja rivitaloalue valmistui 1970-luvun alussa ja Janhuan alueen rakentaminen alkoi. 1970-luvun suurin rakennuskohde oli kuitenkin Hakametsän asuinalue, jonka urakkaa sanottiin silloin Suomen suurimmaksi asuntorakennusurakaksi. Se käsitti 27 kerrostaloa ja kuusi rivitaloa, jotka rakennettiin vuosien 1971 - 1976 aikana. 1980-luvulta lähtien kaupunki on laajentunut uusilla omakotialueilla mm. Saarnistossa, Hiulla, Palometässä, Ketunkalliolla, Salmella ja Ykskoivussa.

Oman keskeisen lisänsä Uudenkaupungin historiaan ovat tuoneet myös neljä kuntaliitosta. Uudenkaupungin maalaiskunta liitettiin kaupunkiin vuonna 1969, Pyhämaan kunta 1974, Lokalahti 1981 ja Kalannin kunta 1993.

Nykyään Uudessakaupungissa on noin 16200 asukasta, jotka asuvat pinta-alaltaan 2200 km² laajuisella alueella. Tästä alueesta tosin vain vajaat 500 km² on maata, loput vesialueita. Noin puolet uusikaupunkilaisista työssäkäyvistä saa toimeentulonsa erilaisilta palvelualoilta ja saman verran teollisuudesta. Keskeisimmät teollisuudenalat ovat autoteollisuus, kemianteollisuus, metalliteollisuus ja kalanjalostus.

Teksti: Mari Jalava, Uudenkaupungin museo